Kolme syytä mitata usein

Monessa tämän kirjan vinkissä kehotan mittaaman verensokerin vähintään kerran tunnissa. Se ei ole tuulesta temmattu ohje tai turhaa liuskojen tuhlaamista. Tässä kolme painavaa perustelua sille, miksi verensokeria pitäisi mitata usein.

1. Verensokeria on helpompi hallita, kun mittaa usein.

Diabeetikko ei ole nykypäivän Nostradamus. Harva meistä osaa tulevaisuutta ennustaa, vaikka pitäisi nähdä vain muutaman tunnin päähän.

Jokainen D-tuomion saanut on varmasti joutunut joskus kiroamaan, kun mittari on näyttänyt kymmenen pykälää odotettua korkeampaa lukemaa. Siis vaikka lähtölukema oli tuskin viittä suurempi ja hiilihydraatitkin tuli laskettua tarkasti.

Ihmekös tuo. Onhan meteorologeillakin paljon hienommat pelit ja vehkeet kuin meillä sokerivammaisilla, ja silti sääennustukset menevät toisinaan pieleen. Hienoimmatkaan laskelmat eivät aina osaa mallintaa, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Kaikki ymmärtävät, että säätä on helpompi povata lähitunneiksi kuin viikon päähän. Sama logiikka pätee myös verensokeriin. Mitä pidemmälle yrittää nähdä, sitä enemmän on tulevaan vaikuttavia asioita punnittavana, ja sitä vaikeammaksi päättely käy.

Hoitorutiineja harjoittaessa riittää usein se, että osaa ennustaa syömisten ja insuliinin vaikutukset seuraavaan verensokerin mittaukseen asti. Parillakymmenellä päivittäisellä mittauksella tuo väli on alle tunti; vaivaisella viidellä mittauksella yli kolme. Siinä ajassa ehtii tapahtua jo vaikka mitä.

On siis selvää, että elämä helpottuu, kun voi tarkastella verensokerin liikkeitä riittävän lyhyissä jaksoissa. Sairauden hoitamisen taakka on kevyempi, ja voimia jää myös normaalin elämän elämiseen.

Samalla verensokerin suunnan odottamattomat muutokset paljastuvat nopeasti. Kurssia voi kääntää pienin ja hallituin askelin, kun vaikutukset näkee kohtuullisen pienellä viiveellä. Jos paatti on lipumassa karille, ehtii ruoriin vielä tarttua ennen kuin on liian myöhäistä.

Aina ei vahinkoa pysty täysin välttämään, ja verensokeri voi lipsahtaa hetkeksi korkeisiin lukemiin. Mutta siinä on terveyden kannalta suuri ero, pysyykö lukema korkealla tunnin vai useita tunteja.

Jälkien siivoaminen on aina työläämpää kuin sotkun välttäminen. Pikainsuliinin voimakkain vaikutus alkaa vasta tunnin kuluttua pistämisestä, ja ilman aggressiivista korjausta verensokerin palautuminen normaalilukemiin kestää piinaavan pitkään. Ronskissa korjaussarjassa puolestaan piilee vakavan hypon riski, jos moinen manööveri ei ole mestarin lailla hallussa.

Taitava kokki ei mausta soppaansa maistelematta ja parturikin leikkaa tukasta sitä pienemmän pätkän kerrallaan, mitä lähempänä tavoitepituutta on. Miksi siis diabeteksen hoidossa pitäisi tyytyä yhtään vähäisempään huolellisuuteen?

2. Tieto rauhoittaa mieltä

Huono hoitotasapaino huolestuttaa ja masentaa. Tilastot kun eivät maalaile diabeetikoille kovin ruusuisia eläkepäiviä. Eivätkä stressaaminen ja ahdistus suinkaan helpota asiaa. Noidankehä muodostuu helposti.

Kun verensokerimittari päräyttää näytölle hulppeat lukemat, kulkee ajatus sitä seuraavina sekunteina kutakuinkin näin:

Mitä helvettiä? Miksi? Kuinka kauan se noin korkealla on ollut?

Epätietoisuus on henkisesti piinaavaa. Mieleen hiipii helposti pelko pitkään korkealla keikkuvan verensokerin aiheuttamista ongelmista. Piinaavan tilanteen viimeistelee se, jos muistivihko täyttyy pääosin harvakseltaan mitatuista mutta korkeista lukemista. Koskaan ei voi olla varma, onko kyseessä ollut vain yksittäinen kumpare vai tasainen ylänkö.

Tiheä mittaustahti auttaa tehokkaasti tähänkin vaivaan. Sormenpään tikkaus tunneittain paljastaa armotta, jos verensokeri on suistumassa raiteiltaan. Eikä haittaa, vaikka mittarin lukemat eivät olisikaan aina kauniita. Jo tieto siitä, miten tilanne on kehittynyt, rauhoittaa kummasti mieltä.

Jos edellisestä mittauksesta on kulunut paljon aikaa, jää vääjäämättä epäselväksi, missä vaiheessa verensokeri on alkanut kohota. Mutta jos mittarista näkee, että aikaero hyvän ja huonon lukeman välillä on vain tunnin luokaa, ei tilanne voi olla kovin paha. Silloin epäkohtiin ehtii puuttua ajoissa.

3. Mittaaminen opettaa tekemään oikeita päätöksiä

Vuoden 2011 alkupuolella hoitotasapainoni alkoi ontua odottamattomasti. HbA1c kohosi hieman 7 %:n yläpuolelle, kun se yleensä se oli ollut jotain kutosella alkavaa. Viidentoista millimoolilitran verensokerilukemat olivat olleet harvinaisia lurjuksia, mutta yhtäkkiä niistä oli tullut vakiovieraita mittarissani. Se jos mikä keljutti.

Kaiken lisäksi korkeat arvot tulivat yleensä täysin puskista. Ei auttanut tarkinkaan hiilihydraattien laskeminen tai perusinsuliiniannoksen tarkistaminen. Välillä tuntui siltä, että insuliinin teho oli kadonnut tyystin.

Ei sellainen peli vedellyt. Elimistön kenkkuilulle oli tultava stoppi. Oli aika syynätä verensokerin liikkeitä tavallista tarkemmin. Päätin aloittaa todellisen tehoseurannan. Muutaman viikon kuluttua oloni oli kuin Arkhimedeellä; heureka-huutoni kantautui varmaan koko lähitienoon korviin.

Mittausmaratoni vahvisti menneinä kuukausina heränneet epäilyni: sokeriaineenvaihdunta ei toimi sen yksinkertaisen hiilihydraattilaskennan kaavalla, mikä diabeetikoille yleensä opetetaan. Verensokeriyhtälössä on paljon muitakin muuttujia. Myöhemmin opin, että nämä “muuttujat” ovat esimerkiksi erilaisia hormoneja, jotka saavat maksan vapauttamaan glukoosia verenkiertoon. Jos niitä ei ota huomioon, ei normaaliannos insuliinia riitä pitämään verensokeria sopivalla tasolla.

Vaikeaksi asian tekee se, että kotioloissa ei ole mitään suoraa tapaa mitata hormonien vaikutusta. Niiden toimintaa on vaikea ennakoida ja arvioida, mutta seuraukset näkyvät mittarissa odottamattomina lukemina.

Siksipä varmin tapa pitää verensokeri normaalilukemissa on tarkkailla sitä herkeämättä ja puuttua poikkeamiin heti. Lääkärit tietysti vastustavat usein tällaista käytäntöä. Heidän mielestään se johtaa helposti ylikorjauksiin ja saattaa jopa pahentaa tilannetta.

Lääkärien huoli on liioiteltua pelon lietsomista. Hypoglykemian vaara on olemassa aina, siitä ei pääse mihinkään. Siksi tiheiden mittausten taktiikka pesee perinteisen viiden mittauksen tahdin mennen tullen. Myös liian matalalle painuvan verensokerin huomaa todennäköisemmin, kun mittaa usein.

Tarkan sokeriseurannan suurin hyöty on se, että verensokerin hallintaan kehittyy ns. perstuntuma. Silloin usein osaa jo ennen mittaamista arvioida karkeasti, millä suunnalla sokeri mahdollisesti seilaa.

Joskus – onneksi kuitenkin harvoin – aavistan aamulla herätessäni, että verensokerini on yläilmoissa. Siis vaikka unenpöppörössä en mitään hyperin tuntemuksia edes huomaisi. Jotenkin vain tiedän, että mittarin lukema tulee olemaan ruma. Sitä en kuitenkaan osaa selittää, miksi tiedän verensokerin olevan korkealla. Sen vain jotenkin aavistaa.

Kanadalainen kirjailija ja New Yorker -lehden toimittaja Malcolm Gladwell kertoo tästä ilmiöstä kirjassaan Blink (suom. Välähdys). Ihmisaivot tuntuvat alitajuisesti ja intuitiivisesti käsittelevän uskomattoman paljon tietoa. Teemme siis jatkuvasti päätöksiä ja päätelmiä monista asioista, emmekä edes tiedosta sitä.

Perstuntuman saavuttanut sokerivammainen saattaa siis osata vaistomaisesti sanoa, kuinka kaksi erilaista – mutta hiilihydraattimääriltään yhtäläistä – ateriaa vaikuttavat verensokeriin eri tavalla. Tai miten ja kuinka nopeasti eri liikuntalajit vaikuttavat verensokeriin. Tai kuinka insuliinin annostelua pitää muuttaa jokasyksyinen flunssan iskiessä.

Perstuntuman hyötykäyttö helpottaa verensokerin hallintaa uskomattoman paljon. Kaikille hoitopäätöksille ei ehkä aina keksi suoraa selitystä, eikä tarvikaan. Päätökset saattavat syntyä täysin vaistomaisesti, mutta ne perustuvat kuukausia tai jopa vuosia kestäneeseen havainnointiin.

Ja tuo havainnointi perustuu tietenkin verensokerimittarin ahkeraan päivittäiseen käyttöön.

Seuraava luku: Älä lannistu epäonnistumisista