Älä lannistu epäonnistumisista

Verensokerin lähteminen lapasesta harmittaa aina. Pitkään jatkunut vuoristorata tai katonrajassa keikkunut verensokeri suututtaa, masentaa ja stressaa. Joskus voi tuntua siltä, että mistään ei tule mitään.

Pitkistäkään vaikeuksien jaksoista ei kannata lannistua. Sateen jälkeen paistaa ennen pitkää aurinko, eikä yksikään ylämäki yllä taivaaseen asti.

Verensokerin hallintaa ei opi päivässä tai parissa, vaan taitojen hiomiseen voi kulua jopa vuosia. Virheiden tekeminen on olennainen osa oppimisprosessia; jos koskaan ei mokaa, ei omia rajojaan opi tuntemaan. Virheitä ei opi välttämään, jos ei ole koskaan nähnyt, missä menee onnistumisen ja epäonnistumisen raja.

Itse olen oppinut uusia asioita monesti sen jälkeen, kun jokin ongelma on vaivannut joko päiviä, viikkoja tai kuukausia. Vaikeuksia kohdatessa pitää vain yrittää sitkeästi erilaisia keinoja ja luottaa siihen, että ratkaisu ongelmiin löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Kun oma hoitotasapainoni pääsi horjumaan vuonna 2011, verensokerini kipusi pilviin vähän väliä, eikä meinannut tulla millään alas. Diabeteshoitajat eivät osanneet auttaa, vaan hokivat tuttua ja turvallista “laske vain hiilarit niin kyllä se siitä” -mantraa. Siitä ei ollut käytännössä mitään hyötyä. Sokerit pysyivät korkealla. Tilanne rauhoittui vasta muutaman kuukauden jälkeen, ja kun olin kahlannut ties kuinka monta ja kirjaa läpi etsien syitä verensokerin vauhkoontumiseen.

Näin jälkeenpäin ajatellen tuo kupru oli ehkä paras asia, mikä minulle on diabetekseen liittyen tapahtunut. Ilman sitä en olisi innostunut etsimään aktiivisesti keinoja hoitomenetelmieni parantamiseen, enkä olisi saavuttanut nykyistä verensokeritasapainoni vakautta.

Myös tunnettujen henkilöiden tarinoita vastoinkäymisten voittamisesta on vaikka kuinka ja paljon. Kerron tässä lyhyesti muutaman.

Walt Disney sai työstään sanomalehden toimittajana kenkää, koska “hänellä ei ollut mielikuvitusta eikä hyviä ideoita”. Hän ei lannistunut, ja lukuisten (epäonnistuneiden) yritysten jälkeen hän onnistui luomaan sarjakuvahahmon, josta tuli suunnaton menestys.

Thomas Edison yritti tuhat kertaa, ennen kuin hän onnistui keksimään hehkulampun. Kaikki epäonnistuneet yritykset olivat kuitenkin tärkeä osa toimivan tuotteen kehitystä.

Harry Potter -kirjailija J.K. Rowling käännytettiin kymmenen kustantamon ovelta. Hänen kirjoituksiaan pidettiin julkaisukelvottomina.

Kun yhdysvaltalaisella Phil Southerlandilla todettiin ykköstyypin diabetes vain seitsemän kuukauden ikäisenä, hänelle povattiin varmaa sokeutta, munuaisvaurioita ja todennäköistä kuolemaa alle 25-vuotiaana. Lääkärit väittivät, että mitään ei ollut tehtävissä. Philin äiti ei sellaista tuomiota hyväksynyt, vaan vannoi, että niin ei tulisi käymään. Hän asennoitui pitämään huolen, että Philin verensokeriarvot pysyisivät mahdollisimman hyvin kurissa. Kirjassaan Not Dead Yet Phil kertoo, että on pitkälti hänen äitinsä päättäväisyyden ansiota, että mikään lääkärien ennustus ei ole toteutunut.

Entinen ammattipyöräilijä Lance Armstrong sairastui syöpään 25-vuotiaana. Syöpä oli käytännössä pahinta mahdollista laatua, eikä selviämismahdollisuuksiin juurikaan uskottu. Armstrong kuitenkin selvisi, kuntoutui, ja nousi takaisin pyöräilymaailman huipulle.

Vuonna 1970 kolme astronauttia oli kuolla avaruuteen, kun tekninen vika rampautti Apollo 13 -avaruusaluksen. Lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta sekä miehistön että lennonjohdon päättäväisyys ja luova ongelmanratkaisukyky toi miehet ehjinä takaisin maahan.

Tiettävästi kukaan ei ole selvinnyt hankalasta tilanteesta luovuttamalla. Joten jos sinusta joskus tuntuu siltä, että lukemattomista yrityksistä huolimatta verensokerin pitäminen kurissa ei onnistu, niin mitäpä jos kuitenkin jatkaisit päättäväisesti yrittämistä?

Tuhannen tyrimisen taktiikka

Viimeisin verikoe lokakuussa 2013 näytti taas mukavia lukemia. HbA1c oli 5,3 % eli 34 mmol/mol. Tämä vastaa 5,9 mmol/l keskimääräistä verensokeritasoa. Voin siis hyvällä omallatunnolla onnitella itseäni hienosta suorituksesta.

Toisaalta olen täysi luuseri. Jo edellisen vuoden aikana olen tyrinyt sokereiden ja insuliinien kanssa lukemattomia kertoja. Hypotärinä on yllättänyt kesken kävely- ja pyörälenkin useasti. Korkean ja matalan verensokerin tuntemukset ovat menneet sekaisin keskenään. Ruokaa tehdessäni olen yli- tai aliarvioinut hiilihydraatimäärät tai ruokahalun harva se päivä.

Syntilistani on pitkä kuin nälkävuosi. Jos olisin saanut euron jokaisesta tähän asti tekemästäni virheestä, olisin rikas mies. Miten siis on mahdollista, että täräytän tiskiin kerta toisensa jälkeen veriarvoja, joita voisi mitata täysin terveeltä mattimeikäläiseltä?

Vastaus on perin yksinkertainen: olen ryssinyt niin julmetun monta kertaa, että olen oppinut välttämään virheitä suurimman osan ajasta. Riittävän monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen alkaa insuliinien, syömisten ja liikkumisten yhteensovittaminen kummasti sujua.

Toinen tärkeä seikka on se, että en ole pelännyt virheitä tai lannistunut pienistä epäonnistumisista. Ainoa todellinen moka olisi ollut lakata yrittämästä.

Unohtaa ei sovi myöskään verensokerimittarin ahkeraa käyttöä. Vähintään parinkymmentä mittausta päivässä on opettanut minulle enemmän verensokerin kiemuroista kuin mikään muu.

Verensokerin hallinnan harjoittelu ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin esimerkiksi pesäpallon pelaamisen opettelu. Ensimmmäinen haaste on osua palloon lyödessä. Kun se alkaa sujua, voi miettiä lyönnin tähtäämistä haluttuun paikkaan. Lopuksi tulee pelistrategian hiominen. Mikään näistä ei taatusti suju ensiyrittämällä, mutta sitkeästi harjoittelemalla pelitaidot kehittyvät.

Hutilyönnit kuuluvat asiaan niin pallopeleissä kuin diabeteksen hoidossakin. Virheistä ei kannata lannistua, mutta niistä pitää ottaa opiksi.

Vaivana ikuinen pikkulapsi

Tehokas verensokerin hallinta on kuin pikkulasta vahtisi. Jos hetkeksikin herpaantuu, on kakara pian omilla teillään. Oikeat lapset tosin kasvavat isoiksi ja nukkuvat välillä päiväunta. Diabeetikoille ei tällaista onnea ole suotu. Sokerivammaisen päivähoitovuoro ei lopu koskaan.

Sateen uhka tuntuu olevan suurin, kun ei ole muistanut ottaa sateenvarjoa mukaan. Verensokerikin sekoilee usein juuri silloin, kun sen unohtaa hetkeksi. Vaikkapa vain tunniksi tai kahdeksi. Joskus tasapaino meinaa kadota useiksi päiviksi, tai jopa viikoiksi. Ihan kuin olisi jokin sokeriseurannan sadekausi.

Koska vahinko ei tunnetusti tule kello kaulassa, olisi optimaalisinta pystyä arvioimaan verensokerin liikkeet aina hyvissä ajoin. Kun tuntemus korkeasta tai matalasta verensokerista tulee, on vahinko jo tapahtunut. Sekä insuliinin vaikutuksen alkaminen että hiilihydraattien imeytyminen ottaa oman aikansa, joten korjaustoimenpiteetkin kestävät aina hetken.

On kuitenkin täysin normaalia, että joskus niitä vahinkoja sattuu. Ihmisiä me vain olemme. Esimerkiksi työtehtävään tai kotitalouden hoitoon uppoutuminen, kiire, stressi, illanvietto ystävien kesken, elokuvan katselu ja monet muut aivan arkiset asiat voivat kaikki viedä huomion pois verensokerin seurannasta pitkäksikin aikaa. Kelkka kääntyy tällaisissa tilanteissa väärille urille helpommin kuin uskotkaan.

Joskus verensokeri voi siis päästä yrityksistä huolimatta karkaamaan liian korkealle tai matalalle. Kun näin käy, on parasta pitää pää kylmänä ja koittaa korjata verensokeri takaisin kohdilleen ripeästi. Jos vahinkoa ei voi täysin välttää, on parempi pitää se mahdollisimman pienenä.

Vastuullinen vanhempi suojelee lastaan vaaroilta, mutta pienet naarmut ja kuhmut ovat opettavainen osa elämää.


Seuraava luku: Jos aamunkoittoilmiö vaivaisi, tekisin näin