11. Jos olisin korjaamassa hypoglykemiaa, tekisin näin

Olisinpa missä tahansa, pitäisi aina jotain hypoevästä käden ulottuvilla. Kotona kaapissani olisi sokeripaloja tai hienoa sokeria, tai vaikkapa limsaa jääkaapissa. Ulkoillessani pitäisin putkilon glukoositabletteja taskussani tai laukussani. Myös jotkut helposti ja nopeasti syötävät makeiset, esimerkiksi Ässä mix -hedelmäkarkit kävisivät mainiosti. Valitsisin vain todella nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja hypoeväikseni. Suklaapatukat siis säästäisin muuhun herkutteluun.

Pyrkisin pitämään hypoevääni aina samassa paikassa, jotta löytäisin ne tarvittaessa refleksinomaisesti. Miettisin myös etukäteen sopivia annoksia, jotta minun ei tarvisi hypon hetkellä jäädä pohtimaan sopivaa annoskokoa tai laskemaan hiilihydraatteja.

Jos kyse olisi vain lievästi matalasta verensokerista, söisin 10 – 20 grammaa hiilihydraatteja ja odottaisin, auttaisiko jo se määrä. Tarkistaisin tilanteen mittaamalla noin 10 – 15 minuutin kuluttua. Jos verensokeri palautuisi tässä ajassa normaalilukemiin, en söisi enää. Välttäisin liikuntaa tai muuta fyysistä kuormitusta, jotta verensokerini saisi rauhassa tasoittua, eikä alarajoilla ollessaan lähtisi taas laskemaan.

Jos taas käteni tärisisivät hervottomasta ja olisi tajunnan rajamailla, en suotta jäisi pohtimaan ja laskemaan tarkkoja grammamääriä, vaan söisin ensiavuksi varmasti riittävän määrän hiilihydraatteja, vaikka se sitten laskennallisesti olisikin liikaa. Tällä varmistaisin sen, että verensokerini kääntyisi takuuvarmasti nousuun. Jos nimittäin veressäni sattuisi olemaan enemmän tai vähemmän pikainsuliinia jäljellä vaikuttamassa, ei pieni hiilihydraattimäärä välttämättä riittäisi tuomaan sokeritasoa riittävän ylös – tai tarpeeksi nopeasti ylös.

Sitten kun oloni olisi parantunut, pohtisin hetken, paljonko hiilihydraatteja söin. Jos tuntuisi siltä, että söin niitä liikaa, laskisin ja ottaisin sopivan määrän pikainsuliinia. En kuitenkaan kiirehtisi sen kanssa, vaan tekisin 10 – 20 minuutin välein ainakin kaksi mittausta ja arvioisin sopivan määrän ja pistosajankohtan. Varoisin siis sitä, että vahingossa ottaisin insuliinia silloin, kun lisäpistosta ei tarvisikaan. Tarvittaessa jatkaisin mittauksia jonkin aikaa 30 – 45 minuutin välein, ja vahtisin etten vahingossa tönäisi itseäni vuoristorataan.

Jos minulla olisi syytä odottaa reaktiivista verensokerin nousua, toimisin kutakuinkin samoin kuin hypoeväiden liikasyönnin tapauksessa: tarkkailisin tilannetta mittaamalla usein, ja ottaisin verensokerin nousun pysäyttävää pikainsuliinia tarpeen mukaan. Ottaisin kuitenkin huomioon, että tämä reaktiivinen vastapallo voisi olla sitkeää sorttia, ja sen taittaminen saattaisi vaatia yllättävän paljon insuliinia. Olisin joka tapauksessa varovainen, sillä reilulla insuliinimäärällä taltutettu nouseva verensokeri saattaisikin yhtäkkiä kääntyä jyrkkään laskuun. Hyposta selvittyäni pohtisin myös hetken, miksi niin pääsi käymään, ja koittaisin jatkossa välttää vastaavia tilanteita kuin ruttoa.

Seuraava luku: Jos olisin kotibileissä tai illanistujaisissa, tekisin näin