22. Jos olisin syömässä raskaan aterian, tekisin näin

Olipa ateria minkälainen tahansa, jakaisin sille tarvittavan insuliinimäärän pistettäväksi osiin. En ottaisi koko annosta kerralla, koska raskaan aterian imeytyminen kokonaan kestää kauemmin kuin pikainsuliini vaikuttaa. Jos pistäisin koko satsin yhdellä kertaa, laskisi verensokerini todennäköisesti vaarallisen alhaisiin lukemiin noin tunnin tai kahden kuluttua syömisestä, ja myöhemmin puolestaan nousisi huippulukemiin, kun insuliinin vaikutus olisi lakannut, mutta ruoansulatus olisi vielä kesken.

Jos ateriassa olisi todella paljon hiilihydraatteja – kuten esimerkiksi isossa pizzassa – pyrkisin ottamaan ensimmäisen insuliiniannoksen 15 – 25 minuuttia ennen syömistä. Tällä tavoin insuliini alkaisi vaikuttaa riittävän voimakkaasti jo siinä vaiheessa, kun ruoan hiilihydraatit alkaisivat alussa imeytyä nopeasti.

Varmistaisin jo tietenkin etukäteen, millä tasolla verensokerini on ennen ruokailua. Yli 6 mmol/l:n lukemilla ottaisin jo heti alkuun ainakin puolet tarvittavasta kokonaisannoksesta, ehkä jopa enemmän. Mitä korkeampi lukema olisi, sitä enemmän aikaa pyrkisin jättämään insuliinin ottamisen ja syömisen väliin.

Jos lukemat olisivat jotain 4:llä alkavaa, jättäisin insuliinin ottamisen hieman lähemmäksi syömisen aloittamista: ehkä noin 5 – 10 minuuttia olisi sopiva aika. Mikäli kävisi niin ikävästi, että verensokerini olisi hypolukemissa, ottaisin joko pienen hypoeväsannoksen tai jättäisin insuliiin ottamisen vieläkin lähemmäs ruokailua.

Syömisen aikana tunnustelisin, jaksaisinko syödä koko annosta kerralla, ja ottaisin lisää insuliinia sen mukaan. Toisen insuliiniannoksen ottaisin siis jo syömisen aikana tai viimeistään heti sen jälkeen. Verensokerin mittaisin jo pian syömisen jälkeen, vaikka edellisestä mittauksesta olisi alle puoli tuntia. Tällä tavoin huomaisin heti, kuinka nopeasti hiilihydraatit ovat imeytymässä, ja voisin arvioida paremmin sopivan ajan ottaa lisää insuliinia.

Jos olisin ottanut suurehkon insuliinimäärän ennen syömistä, ja verensokerini olisi pian syömisen jälkeen selvästi alle 6 mmol/l, hörppäisin ehkä hieman mehua tai limsaa tai söisin pienen makean jälkiruoan. Jos taas mittari näyttäisi enemmän kuin 8 mmol/l, ottaisin vähän lisää insuliinia tai lähtisin noin 10 – 15 minuutin pituiselle kävelylle.

Jos olisin epävarma siitä, onko verensokerini voimakkaassa nousussa tai laskussa, tarkistaisin asian kahdella mittauksella: ensimmäinen noin 15 minuuttia ja toinen 30 minuuttia syömisen jälkeen. Merkitsisin tulokset muistiin, ja toistaisin saman rutiinin myös seuraavilla kerroilla, kun söisin raskaasti. Sitten voisin verrata tuloksia keskenään ja tarkastella niiden perusteella, miten verensokerini tällaisessa tilanteessa käyttäytyy.

Kaiken kaikkiaan pyrkisin ottamaan huomioon tarkasti oman herkkyyteni verensokerin muutoksille. Mitä epävarmempi tilanteesta olisin, sitä tiheämmin mittailisin.

Seuraisin verensokeriani tarkasti myös lopun päivää, sillä varsinkin runsasrasvaisella ruoalla on taipumus aiheuttaa yllättävä verensokerin nousu useita tunteja syömisen jälkeen, koska rasva heikentää hetkellisesti maksan insuliiniherkkyyttä ja saa sen purkamaan glukoosivarastojaan sillä aikaa vereen tavallista enemmän.

Jos tämä raskas ateria ajoittuisi ilta-aikaan, voisin joutua nostamaan illan ja yön perusinsuliinitasoa jopa 25 – 30 %. Tämän joutuisin kuitenkin selvittämään kokeilemalla, koska mitään selkeää sääntöä siihen ei ole. Mittaisin siis tunnollisesti ilta-arvot ja tarkastelisin seuraavan aamun paastoverensokeria, ja ehkä myös heräisin keskellä yötä mittaamaan verensokerini.

Kaaviokuva tämän luvun ohjeista


Seuraava luku: Jos perusinsuliinin pistäminen oikeaan aikaan olisi hankalaa, tekisin näin