Mika HauloMonday 13.03.2017
Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta omasta työstään?
Endokrinologi Helena Miettinen pohti Mediuutisten kolumnissa 3.3.2017, miten diabeetikon saisi ottamaan vastuuta oman sairautensa hoitamisesta.
Miettisen pohdinnan asettelu on mielestäni hieman harhaanjohtava. Aikuisella ja täysvaltaisella diabeetikolla on joka tapauksessa vastuu itsestään. Ennen täysi-ikäisyyttä vastuu on huoltajilla.
Vastuuseen liittyy vapaus. Diabeetikolla on siis halutesssaan vapaus olla hoitamatta itseään. Hän saa totella tai olla tottelematta lääkäriä. Kysymys ei siis ole vastuunotosta vaan siitä, miten diabeetikon saa motivoitumaan oman sairautensa hoitamisesta.
Käännän Miettisen kysymyksen nyt toisinpäin:
Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta diabeetikoiden hoitamisessa?
Diabeteslääkäreiltä tosiaan puuttuu vastuu. Heitä ei viedä linnaan, vaikka diabeetikolle ilmaantuisi lisäsairauksia. Heidän palkkansa ei riipu diabeetikon hoitomenestyksestä.
Ehkä tässä onkin selitys sille, miksi diabeteksen hoitokäytännöt ovat edelleen lähes samanlaiset kuin minun sairastuessani reilut 17 vuotta sitten. Lääkäreillä tuntuu puuttuvan kunnolliset kannustimet sille, että he ihan tosissaan panostaisivat työhönsä.
Vastuunjaosta riippumatta ongelma on todellinen: liian montaa diabeetikkoa ei tunnu kiinnostavaan verensokereistaan huolehtiminen. Ja liian moni lääkäri epäonnistuu motivoimaan potilaitaan siihen.
Mikä diabeteslääkärin vastaanotolla mättää?
Kuten Miettinen kolumnissaan summaa, ovat onnistumiset diabeteksen omahoidossa tärkeitä motivaation kannalta. Ja että jokainen diabetesnuoren kohtaaminen on mahdollisuus tarjota näitä onnistumisen kokemuksia.
Harmillisen usein lääkärit kuitenkin tarjoavat vain aimo annoksen vitutusta.
Korkeiden verensokerilukemien takia haukutaan diabeetikkoa laiskaksi ja saamattomaksi. Matalia lukemia ympäröidään punakynällä ikään kuin korostaen epäonnistumisia. Sen sijaan rakentava palaute ja empatia saattavat puuttua täysin.
Ei siis mikään ihme, että varsinkin nuorilla saattaa hoitomotivaatio olla hukassa. Ei siinä iässä kukaan kaipaa nalkuttavaa tai omahoidon kannalta hyödytöntä lääkäriä riesakseen.
Lääkäreillä on kyllä lääketieteellisiä meriittejä vaikka kuinka. Mutta jos sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja kyky tehdä itsensä luottamuksen arvoiseksi puuttuvat, on seurauksena Miettisen listaamia lieveilmiöitä. Ei siis kannata ihmetellä, miksi diabeetikko ”unohtaa” tuoda mittarinsa vastaanotolle.
Väännetään asia vielä rautalangasta:
Diabeetikot unohtavat, kadottavat tai hajottavat verensokerimittarinsa tahallaan ennen vastaanottokäyntiä, koska siitä seuraa siedettävämpi valitus kuin huonojen verensokerilukemien läpikäynnistä.
Diabeetikot eivät myöskään halua kertoa omasta elämästään tai tuntemuksistaan, jos heillä on vähänkin syytä epäillä, ettei lääkärillä ole aikomustakaan kuunnella tai ymmärtää.
”Ihan hyvää kuuluu” ja ”ihan hyvin diabeteksen hoito sujuu” ovat kuivia vakiovastauksia. Niiden myötä toivotaan, ettei lääkäri kysyisi enää yhtään enempää, ja että vastaanottokäynti loppuisi mahdollisimman pian.
Rakenteelliset ongelmat ja diabeteslääkäreiden langettama vankeusrangaistus
Me diabeetikot joudume pärjäämään arjessa omillamme. Mutta emme kuitenkaan saa valita itse, mitä hoitovälineitä käyttämme.
Sen sijaan olemme diabeteslääkäreiden armoilla. He kirjoittavat lääkereseptien lisäksi lähetteet, jonka perusteella kuntien hoitotarvikejakelusta sitten saamme verensokerimittarit ja muut oheistarvikkeet.
Vuodessa on 8760 tuntia. Näistä ehkä 2 vietämme diabeteslääkärin juttusilla. Loppuajan olemme oman onnemme nojassa. Silti yhteiskunta on todennut, että lääkärit ovat päteviä arvioimaan, mitä hoitovälineitä oikeasti tarvitsemme.
Logiikka tässä on mielestäni järjetön. Suomessa ei esimerkiksi ole sellaista tilannetta, että remonttifirmoja vaadittaisiin antamaan täysi laatutakuu tekemästään työstä, mutta joku ulkopuolinen taho päättäisi, mitä työvälineitä firmalle annetaan käyttöön. Kaiken lisäksi työkaluvalikoima olisi täyttä sekundaa ja aivan liian suppea.
Miettinen puhui kolumnissaan, kuinka tuttua diabeetikoille on huoli ja turhautuminen. Mutta ei kai se mikään ihme ole, jos diabeteksen hoitomalli maassamme perustuu osittain vapaudenriistoon. Tietysti kyvyttömyys päättää omasta elämästään ahdistaa.
Aivan samasta syystä vankilaan joutuminen on ankarimmasta päästä oleva rangaistus. Erona näissä on se, että diabeetikko kärsii ”vankeusrangaistuksen”, vaikka olisi hoitanut itseään vastuullisesti.
Miksi ihmeessä lääkäri saa vapauden päättää hoitovälineistä, mutta ei joudu ottamaan vastuuta lopputuloksista?