Mika Haulo
Friday 20.09.2013

Kolme syytä mitata usein, osa 3

Kolmas syy: mittaaminen opettaa tekemään oikeita päätöksiä

Pari vuotta sitten hoitotasapainoni alkoi ontua odottamattomasti. Hobis kohosi hieman 7 %:n yläpuolelle, kun se yleensä se oli ollut jotain kutosella alkavaa.

Viidentoista millimoolilitran verensokerilukemat olivat olleet harvinaisia lurjuksia, mutta yhtäkkiä niistä oli tullut vakiovieraita mittarissani. Se jos mikä keljutti.

Kaiken lisäksi korkeat arvot tulivat yleensä täysin puskista. Ei auttanut tarkinkaan hiilarilaskenta tai perusinsuliiniannoksen tarkistaminen. Välillä tuntui siltä, että insuliinin teho oli kadonnut tyystin.

Ei sellainen peli vedellyt. Elimistön kenkkuilulle oli tultava stoppi. Oli aika syynätä verensokerin liikkeitä tavallista tarkemmin*. Päätin ottaa verensokerini tehoseurantaan.

Muutaman viikon kuluttua oloni oli kuin Arkhimedeellä; heureka-huutoni kantautui varmaan koko lähitienoon korviin.

Mittausmaratoni vahvisti menneinä kuukausina heränneet epäilyni: sokeriaineenvaihdunta ei toimi sen yksinkertaisen hiilihydraattilaskennan kaavalla, mikä diabeetikoille yleensä opetetaan. Verensokeriyhtälössä on paljon muitakin muuttujia.

Myöhemmin opin, että nämä ”muuttujat” ovat esimerkiksi erilaisia hormoneja**, jotka saavat maksan vapauttamaan glukoosia verenkiertoon. Jos niitä ei ota huomioon, ei normaaliannos insuliinia riitä pitämään verensokeria sopivalla tasolla.

Vaikeaksi asian tekee se, että kotioloissa ei ole mitään suoraa tapaa mitata hormonien vaikutusta. Niiden toimintaa on vaikea ennakoida ja arvioida, mutta seuraukset näkyvät mittarissa odottamattomina lukemina.

Siksipä varmin tapa pitää verensokeri normaalilukemissa on tarkkailla sitä herkeämättä ja puuttua poikkeamiin heti. Lääkärit tietysti vastustavat usein tällaista käytäntöä. Heidän mielestään se johtaa helposti ylikorjauksiin ja saattaa jopa pahentaa tilannetta.

Lääkärien huoli on liioiteltua pelon lietsomista. Hypoglykemian vaara on olemassa aina, siitä ei pääse mihinkään. Siksi tiheiden mittausten taktiikka pesee perinteisen viiden mittauksen tahdin mennen tullen. Myös liian matalalle painuvan verensokerin huomaa todennäköisemmin, kun mittaa usein.

Tarkan sokeriseurannan suurin hyöty on se, että verensokerin hallintaan kehittyy ns. perstuntuma. Silloin usein osaa jo ennen mittaamista arvioida karkeasti, millä suunnalla sokeri mahdollisesti seilaa.

Joskus – onneksi kuitenkin harvoin – aavistan aamulla herätessäni, että verensokerini on yläilmoissa. Siis vaikka unenpöppörössä en mitään hyperin tuntemuksia edes huomaisi. Jotenkin vain tiedän, että mittarin lukema tulee olemaan ruma. Sitä en kuitenkaan osaa selittää, miksi tiedän verensokerin olevan korkealla. Sen vain jotenkin aavistaa.

Kanadalainen kirjailija ja New Yorker -lehden toimittaja Malcolm Gladwell kertoo tästä ilmiöstä kirjassaan Blink (suom. Välähdys). Ihmisaivot tuntuvat alitajuisesti ja intuitiivisesti käsittelevän uskomattoman paljon tietoa. Teemme siis jatkuvasti päätöksiä ja päätelmiä monista asioista, emmekä edes tiedosta sitä.

Perstuntuman saavuttanut sokerivammainen saattaa siis osata vaistomaisesti sanoa, kuinka kaksi erilaista – mutta hiilihydraattimääriltään yhtäläistä – ateriaa vaikuttavat verensokeriin eri tavalla. Tai miten ja kuinka nopeasti eri liikuntalajit vaikuttavat verensokeriin. Tai kuinka insuliinin annostelua pitää muuttaa jokasyksyinen flunssan iskiessä.

Perstuntuman hyötykäyttö helpottaa verensokerin hallintaa uskomattoman paljon. Kaikille hoitopäätöksille ei ehkä aina keksi suoraa selitystä, eikä tarvikaan. Päätökset saattavat syntyä täysin vaistomaisesti, mutta ne perustuvat kuukausia tai jopa vuosia kestäneeseen havainnointiin.

Ja tuo havainnointi perustuu tietenkin verensokerimittarin ahkeraan päivittäiseen käyttöön.

** Hormonit eivät suinkaan ole ainoina pakkaa sekoittamassa. Kirjoitin aiheesta tammikuussa.