Mika Haulo
Sunday 20.02.2022

11 vuotta sokeriseurantaa

Tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa jonkinlainen muistelmateksti jo reilu vuosi sitten pyöreiden kunniaksi, mutta noh, se jäi kuitenkin tekemättä.

Eipä se niin päivän päälle tarkkaa toisaalta ole.

Sokeriseuranta sai tosiaan alkunsa joskus alkuvuodesta 2011. En varsinaisesti tarkoita tätä blogia tai Sokeriseuranta-verkkopalvelua, vaikka nekin liittyvät asiaan. Sen sijaan tarkoitan tuolloin tapahtunutta merkittävää muutos omahoidossani, jonkä myötä päädyin perustamaan sekä blogin että verkkopalvelun.

Mutta mitä on tapahtunut tämän reilun vuosikymmenen aikana?

Toisaalta paljon mutta toisaalta ei niin hirveästi.

Hoitovälineet ja insuliinit ovat jonkin verran menneet parempaan suuntaan, ja kainkenlaista hienosäätöä rutiineihin toki olen tehnyt aina tilanteiden muuttuessa. Mutta kaiken pohjalla on edelleen se sama havainto, jonka aikanaan tein: verensokerin hallinta edellyttää verensokerin tason tuntemista. Muuten touhu on lähinnä arvailun ja haaveilun sekamelskaa.

Käytännössä tämä muutos tarkoitti siis sitä, että sen iänikuisen “mittaa verensokeri 5 kertaa päivässä” sijaan aloin mitata 20–40 kertaa päivässä.

Tällä mittaustiheydellä yksittäiset arvot muuttuivat joten kuten kattavaksi kokonaiskuvaksi siitä, miten verensokerini seilasi päivän mittaan. Tämän perusteella ensinnäkin opin säätämään insuliiniannoksia ja pistosten ajoitusta paremmin, mutta myös ennaltaehkäisemään verensokerin pahimpia ääripäitä. Muutos oli niin merkittävä, että ennen pitkää pitkäaikaissokerini aleni perusterveiden viitearvojen sisään.

Omahoitoni kehittyminen on yksi asia, mutta se oli vasta alku monelle muulle asialle.

Aikoinaan en esimerkiksi tuntenut käytännössä yhtäkään toista ykköstyypin diabeetikkoa. En ollut koskaan käynyt minkäänlaisille diabetesleireillä tai vertaistukitapaamisissa. Kyllä niitä aika varmasti vuosituhannen vaihteen aikoihin oli, mutta en ollut kiinnostunut edes ottamaan moisista selvää. Perusterveiden kanssa taas eivät diabetesasiat tulleet käytännössä koskaan puheeksi millään tapaa. Olin siis omahoitoni kanssa käytännössä täysin yksin. Ja eipä siinä, en muista että se olisi minua mitenkään haitannut. Vasta paria vuosikymmentä myöhemmin – eli aivan tässä viime vuosina – tajusin olevani introvertti, joka tavallaan tuonkin selittää.

Aloin “tavata” muita diabeetikoita sen jälkeen, kun olin innoissani uudesta omahoitostrategiastani ja perustin tämän blogin ja aloin linkittää postauksiani netin keskustelupalstoilla. Aluksi rekisteröidyin Diabetesliiton ylläpitämällä Kohtauspaikka-foorumille ja myöhemmin liityin pariin suomenkieliseen diabetesryhmään Facebookissa.

Muutaman vuoden aikana asiat etenivät nopeasti.

Tutustuin keskusteluryhmien kautta moniin diabeetikoihin, joista jokusen kanssa olen sittemminkin pitänyt yhteyttä.

Blogitekstini herättivät somessa silloin tällöin keskustelua. Kirjoitusintoni myötä rohkenin tarjota tekstejäni myös Diabetes-lehteen. Tuntuu edelleen upealta muistella, kuinka silloinen päätoimittaja Tarja Sampo antoi minulle mahdollisuuden. Tähän päivään mennessä Diabetes-lehdessä on julkaistu jo muutama kymmenen kirjoittamaani juttua.

Sokeriseuranta-verkkopalvelu herätti ilmeisesti mielenkiintoa, koska sinne rekisteröityi satoja käyttäjiä. Ei sinänsä hullummin tekeleeltä, jonka koodasin alun perin vain omaksi ilokseni ja hyödykseni.

Päädyin jopa perustamaan uuden valtakunnallisen diabetesyhdistyksen ja puuhastelemaan sillä porukalla yhtä jos toista.

Näin jälkeenpäin ajatellen on helppo todeta, että tuossahan oli yhdelle introvertti-ihmisille jo aika paljon puuhaa. Liikaakin. Ongelma on siinä, että tuolloin en vielä tajunnut olevani introvertti.

Ja niin siinä sitten kävi, että aika ja energia ei enää riittänyt.

Olen luonteeltani sellainen, että kun jostain innostun, en saa asiaa helposti mielestäni enkä pysty hetkeen keskittymään mihinkään muuhun. Jossain vaiheessa huomasinkin, että moni muu mielenkiinnon kohteeni oli jäänyt täysin näiden diabetestouhujen varjoon. Jopa lempiharrastukseni pyöräily.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä järjettömämmältä se tuntui. Omahoidon ja kaikenlaisen tukitoiminan yksi perusideoista on kuitenkin pyrkiä estämään se, että diabetes ei häiritsisi liikaa ns. oikeaa elämää.

Ei diabetestoiminnassa itsessään mitään vikaa ole. Ongelma oli siinä, että olin luopunut itselleni mieleisistä harrastuksista diabetestoiminnan vuoksi. Siinä ei ollut mitään järkeä; olin kiipeämässä perse edellä puuhun.

Lopulta oli pakko panna stoppi vähän kaikelle. Jäin pois aktiivisesta yhdistystoiminnasta ja lakkasin seuraamasta somekanavia (osasyy tälle tosin oli sekin, että olin muutenkin vähentänyt Facebookin käyttöä). Periaatteessa voisin myös sanoa, että vähensin myös blogikirjoittelua, mutta totta puhuen tämä blogi oli siinä vaiheessa jäänyt muiden hommien jalkoihin jo pidemmän aikaa.

Sitten meni vielä jonkin aikaa, etten tehnyt paljon mitään. Paitsi ehkä mietin, että mitäköhän sitä seuraavaksi tekisin.

Mitä laiskaan blogipostailuuni tulee, olen hieman pohtinut, onko blogien trendi jo hieman mennyt. Niiden alkuperäinen idea lienee kuitenkin siinä, että uusia postauksia ilmestyy kohtuullisen usein. Se taas luo aikamoista painetta kirjottaa silloinkin, kun mielessä on jotain muuta tekemistä. Itse kuitenkin kirjoitan mieluummin silloin, kun haluan kirjoittaa jotain, en siksi, että koen jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa.

Mielenkiintoni on ehkä jonkin verran siirtynyt pidempien mutta harvemmin ilmestyvien julkaisujen kirjoittamiseen. Joitakin vuosia sitten julkaisin eräänlaisen nettikirjan (25 vinkkiä verensokerin hallintaan), ja mielessäni on nyt uusi kirjaidea. Voipi olla, että koitan jonkin aikaa panostaa sen kirjoittamiseen.

Toinen syy hiljaisuuteen on siinä, että nyt se oikea elämä on vienyt niin monella tapaa mukanaan. Harrastukset ja työt ovat pitäneet kiireisenä. Se ei sinänsä ole mikään huono juttu.

Kirjoitin tämän “tilannekatsauksen” jokseenkin spontaanisti ja sen kummemmin sisältöä suunnittelematta. Kaikenlaista jäi vielä sanomatta; olisin voinut rönsyillä enemmän ajatuksia siitä, miten uusia ideoita olen omahoitooni ja sen seurantaan saanut, mutta eiköhän se ansaitse jo oman kirjoituksensa.

Vilkaisin juuri, että edellisen blogipäivityksen olen tehnyt reilusti yli vuosi sitten – ja häpesin.

Mutta enköhän sen verran voi jo tässä vaiheessa luvata, että tänä vuonna tulee enemmän kuin tämä yksi vaivainen raapustus.