Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta omasta työstään?

Endokrinologi Helena Miettinen pohti Mediuutisten kolumnissa 3.3.2017, miten diabeetikon saisi ottamaan vastuuta oman sairautensa hoitamisesta.

Miettisen pohdinnan asettelu on mielestäni hieman harhaanjohtava. Aikuisella ja täysvaltaisella diabeetikolla on joka tapauksessa vastuu itsestään. Ennen täysi-ikäisyyttä vastuu on huoltajilla.

Vastuuseen liittyy vapaus. Diabeetikolla on siis halutesssaan vapaus olla hoitamatta itseään. Hän saa totella tai olla tottelematta lääkäriä. Kysymys ei siis ole vastuunotosta vaan siitä, miten diabeetikon saa motivoitumaan oman sairautensa hoitamisesta.

Käännän Miettisen kysymyksen nyt toisinpäin:

Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta diabeetikoiden hoitamisessa?

Diabeteslääkäreiltä tosiaan puuttuu vastuu. Heitä ei viedä linnaan, vaikka diabeetikolle ilmaantuisi lisäsairauksia. Heidän palkkansa ei riipu diabeetikon hoitomenestyksestä.

Ehkä tässä onkin selitys sille, miksi diabeteksen hoitokäytännöt ovat edelleen lähes samanlaiset kuin minun sairastuessani reilut 17 vuotta sitten. Lääkäreillä tuntuu puuttuvan kunnolliset kannustimet sille, että he ihan tosissaan panostaisivat työhönsä.

Vastuunjaosta riippumatta ongelma on todellinen: liian montaa diabeetikkoa ei tunnu kiinnostavaan verensokereistaan huolehtiminen. Ja liian moni lääkäri epäonnistuu motivoimaan potilaitaan siihen.

Mikä diabeteslääkärin vastaanotolla mättää?

Kuten Miettinen kolumnissaan summaa, ovat onnistumiset diabeteksen omahoidossa tärkeitä motivaation kannalta. Ja että jokainen diabetesnuoren kohtaaminen on mahdollisuus tarjota näitä onnistumisen kokemuksia.

Harmillisen usein lääkärit kuitenkin tarjoavat vain aimo annoksen vitutusta.

Korkeiden verensokerilukemien takia haukutaan diabeetikkoa laiskaksi ja saamattomaksi. Matalia lukemia ympäröidään punakynällä ikään kuin korostaen epäonnistumisia. Sen sijaan rakentava palaute ja empatia saattavat puuttua täysin.

Ei siis mikään ihme, että varsinkin nuorilla saattaa hoitomotivaatio olla hukassa. Ei siinä iässä kukaan kaipaa nalkuttavaa tai omahoidon kannalta hyödytöntä lääkäriä riesakseen.

Lääkäreillä on kyllä lääketieteellisiä meriittejä vaikka kuinka. Mutta jos sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja kyky tehdä itsensä luottamuksen arvoiseksi puuttuvat, on seurauksena Miettisen listaamia lieveilmiöitä. Ei siis kannata ihmetellä, miksi diabeetikko ”unohtaa” tuoda mittarinsa vastaanotolle.

Väännetään asia vielä rautalangasta:

Diabeetikot unohtavat, kadottavat tai hajottavat verensokerimittarinsa tahallaan ennen vastaanottokäyntiä, koska siitä seuraa siedettävämpi valitus kuin huonojen verensokerilukemien läpikäynnistä.

Diabeetikot eivät myöskään halua kertoa omasta elämästään tai tuntemuksistaan, jos heillä on vähänkin syytä epäillä, ettei lääkärillä ole aikomustakaan kuunnella tai ymmärtää.

”Ihan hyvää kuuluu” ja ”ihan hyvin diabeteksen hoito sujuu” ovat kuivia vakiovastauksia. Niiden myötä toivotaan, ettei lääkäri kysyisi enää yhtään enempää, ja että vastaanottokäynti loppuisi mahdollisimman pian.

Rakenteelliset ongelmat ja diabeteslääkäreiden langettama vankeusrangaistus

Me diabeetikot joudume pärjäämään arjessa omillamme. Mutta emme kuitenkaan saa valita itse, mitä hoitovälineitä käyttämme.

Sen sijaan olemme diabeteslääkäreiden armoilla. He kirjoittavat lääkereseptien lisäksi lähetteet, jonka perusteella kuntien hoitotarvikejakelusta sitten saamme verensokerimittarit ja muut oheistarvikkeet.

Vuodessa on 8760 tuntia. Näistä ehkä 2 vietämme diabeteslääkärin juttusilla. Loppuajan olemme oman onnemme nojassa. Silti yhteiskunta on todennut, että lääkärit ovat päteviä arvioimaan, mitä hoitovälineitä oikeasti tarvitsemme.

Logiikka tässä on mielestäni järjetön. Suomessa ei esimerkiksi ole sellaista tilannetta, että remonttifirmoja vaadittaisiin antamaan täysi laatutakuu tekemästään työstä, mutta joku ulkopuolinen taho päättäisi, mitä työvälineitä firmalle annetaan käyttöön. Kaiken lisäksi työkaluvalikoima olisi täyttä sekundaa ja aivan liian suppea.

Miettinen puhui kolumnissaan, kuinka tuttua diabeetikoille on huoli ja turhautuminen. Mutta ei kai se mikään ihme ole, jos diabeteksen hoitomalli maassamme perustuu osittain vapaudenriistoon. Tietysti kyvyttömyys päättää omasta elämästään ahdistaa.

Aivan samasta syystä vankilaan joutuminen on ankarimmasta päästä oleva rangaistus. Erona näissä on se, että diabeetikko kärsii ”vankeusrangaistuksen”, vaikka olisi hoitanut itseään vastuullisesti.

Miksi ihmeessä lääkäri saa vapauden päättää hoitovälineistä, mutta ei joudu ottamaan vastuuta lopputuloksista?

Jaa tämä teksti
Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Share on Google+1Pin on Pinterest0Email this to someone

Kommentit tähän postaukseen

  1. Pasi Lindqvist

    Hyvä Mika, loistava kirjoitus.
    Asia hallussa ja anti toimii erinomaisesti.

    Kirjoita seuraavaksi miten Soten myötä Diabeteksen hoito tulee kerralla kuntoon Suomessa.
    Vaikkapa Ruotsi, miten heillä, Suomi, miten meillä maaottelu.

    1. Mika Haulo

      Hyvä idea, Pasi! Mulla on itse asiassa ainakin jotain läheltä liippaavaa mielessä. Vaikeahan se on sanoa, miten SOTE-kuviot ihan oikeasti sitten toimivat, mulla kyllä mulla jonkinlainen visio on, miten asiat voisi hoitaa.

      1. Pasi Lindqvist

        Hyvä visioidaan miten asioita hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla.
        Tykästysin aiheeseen.

  2. Janne Sirén

    Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättänyt kirjoitus! Jakoon menee.

    Vastuukysymykseen liittyy yksi haaste, joka aina pohdituttaa: mikä on julkiseen rahaan liittyvä vallan ja vastuun suhde. Jos diabeetikko laiminlyö hoitoaan, julkinen raha kantaa silti osan seurauksista eli osan vastuusta, koska seurauksiin tarjotaan hoitoa julkisella rahalla. Julkinen raha kantaa myös merkittävän osan hoitovälineiden kustannuksista eli vastuusta. Näin kuuluukin olla.

    Mutta pelissä on siis joka tapauksessa vastuuta, jonka kantaa joku muu kuin diabeetikko tai hoitava lääkäri. Loppupeleissä sitä vastuuta kantavat kaikki veronmaksajat yhdessä.

    Yleisen käsityksen mukaan vallalla ja vastuulla pitäisi kulloinkin olla vastaava, tasapainossa oleva suhde. Eettisestihän yksittäinen veronmaksaja ei eturistiriidan takia voisi esimerkiksi olla päättämässä kuinka paljon julkista rahaa juuri häneen käytetään. Jonkun muun siis pitäisi, jollain tasa-arvoisella tavalla päättää miten julkista vastuuta kannetaan, ainakin jollain tasolla. Tämä koskee mitä tahansa elämän aluetta, myös terveydenhuoltoa.

    Nykyjärjestelmän diabetes-hoidossa kliinikko on palkattu vallankäyttäjäksi tämän julkisen vastuun osalta, portinvartijaksi sille mihin julkista rahaa käytetään. Diabeetikko luonnollisesti on toinen vallankäyttäjä ja samalla tietenkin suurin vastuunkantaja oman sairautensa hoidossa, mutta joka saa käsiinsä jonkun muun näin rajaamat – ja kolmannen osapuolen maksamat – välineet, ellei osta välineitä itse.

    Miten ratkaista julkisen rahan vastuu parhaalla mahdollisella tavalla? Kuka, mikä tai miten olisi paras käyttää kohtuudella ja reilusti valtaa julkisen vastuun suhteen tavalla, joka samalla tuottaisi parasta mahdollista hoitotasapainoa ja inhimillisimmän lopputuloksen diabeetikolle? Kenties innovatiiviset mielet Suomen diabetes-kentässä voivat tehdä tähän hyviä avauksia lähitulevaisuudessa.

    ***

    Lopuksi tarina lääkärin vaikutuksesta diabeetikon hoitotasapainoon, jonka kuulin saksalaiselta, nyt keski-ikää lähestyvältä diabeetikolta. Purjehdusta harrastanut nuori mies sai aikanaan paikalliselta terveyskeskuslääkäriltään diabetesdiagnoosin yhteydessä käskyn lopettaa rakas pitkän matkan purjehdusharrastus, josta oli hyvää vauhtia tulossa enemmän kuin harrastus. Hoitotasapaino heittelehti, kun motivaatio hukkui elämän mentyä uusiksi.

    Vasta vuosia myöhemmin diabeetikko ymmärsi, että asiahan on päinvastoin: hän tarvitsee hyvää hoitotasapainoa nimenomaan voidakseen jatkaa purjehtimista. Lääkärin sinänsä hyvää tarkoittanut (mutta asiantuntematon) ohjeistus oli siis vienyt hoitotasapainoa täysin vastakkaiseen suuntaan. Nuoren diabeetikon saamat ohjeet ovat ensiarvoisen tärkeitä oikean suunnan löytymisessä ja vastaavasti voivat aiheuttaa paljon pahaa pieleen mennessään.

    1. Mika Haulo

      Meillä taitaa yhtenä vankkana perusajatuksena olla se, että ihmisistä pidetään huolta ihan riippumatta siitä, kuinka pahaan kuntoon he itsensä saavat. Sillä ei ole merkitystä, onko taustalla ryyppääminen tai vaikka juuri diabeteksen hoidon laiminlyönti. Ja hyvä niin.

      Mutta tästä syystä ei mielestäni lääkärien ylivallan perusteluksi kelpaa se, että hoitoon käytetään yhteiskunnan rahoja.

      On myös kaksi eri asiaa 1) maksaa tarvittavat hoitovälineet ja 2) pakottaa käyttämään jotain tiettyjä hoitovälineitä. En näe mitään ristiriitaa siinä, että yhteiskunta maksaisi hoitovälineistä, mutta diabeetikko itse valitsisi haluamansa vehkeet. Tämän voisi toteuttaa esim. palvelusetelillä tai vastaavalla.

      Toisaalta koko pohdinta hoitovälineiden hinnoista ja maksamisesta on epäoleellinen. Ne nimittäin syövät vain muutaman prosentin kaikista diabeteksen aiheuttamista kustannuksista.

      Vaikka hoitovälineisiin käytetyn rahamäärän tuplaisi, pysyivät kokonaiskustannukset ennallaan. Tai positiivisesti ajatellen laskisivat, koska diabeetikoilla olisi paremmat mahdollisuudet hoitaa itseään. Silloin myös lisäsairauksien riski pienenisi.

      Tuo tarinasi on muuten mainio. Samankaltaisia olen kuullut enemmänkin. Ensin lääkäri kertoo suureen ääneen synkästä tulevaisuudesta, joka diabeetikkoa todennäköisesti odottaa. Tällä tavoin hän istuttaa diabeetikkoon toivottomuuden tunteen, jonka jälkeen hän ei edes yritä hoitaa itseään, koska hoitamisesta ”ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.”

      Itseään toteuttava ennustus siis. Näin kirjoitin aiheesta muutama vuosi sitten: http://blogi.sokeriseuranta.fi/2014/02/diabeetikko-onnistuu-hoidossaan-niin-hyvin-kuin-hanen-uskotaan-onnistuvan/

      1. Janne Sirén

        Kaikki olemme varmasti samaa mieltä, jopa päättäjät, että avain hoidon kokonaistaloudellisuuden parantamiseen on hyvä hoitotasapaino ja lisäsairauksien ehkäiseminen. Tavat päästä tavoitteeseen ovat sitten poliittisen köydenvedon ja mielipidekirjon kohteena. :)

        Mitä yksilön vastuuseen tulee, olet varmasti oikeassa että taloudellinen vastuu omasta terveydentilasta suomalaisessa perinteessä on jaettu veronmaksajien kesken. Tämä hyvä, sen muuttamiselle tuskin on poliittista tahtoa tai eettistä tarvetta. Silti jää kysymys siitä, miten ne rajalliset hoitoeurot kohdennetaan ja kuka asiasta päättää. Päätös siitä kuinka paljon juuri minä saan yhteisestä potista, ei ainakaan äkkisältään kuulosta sellaiselta, että se voisi olla yksilöllä itsellään. Se mitä minulle varatulla määrällä tehdään, se on toki helpompi nähdä itse päätettävänä, kuten ideoit.

        Tällä hetkellä tämän määrän sekä, kuten todettua, laadun määrittävä taho tosiaan on lääkäri tai hoitaja, jota taustalla ohjaa sairaanhoitopiirin, kunnan tms. kulisseissa määrittelemä budjetti ja hoito-ohjeistus – sekä edelleen esimerkiksi hankintalaki. Järjestelmän hyvänä puolena keskitetyt ratkaisut synnyttävät volyymietua, kun markkinahintoja voidaan painaa yhä alemmaksi suurten ja pitkien toimitussopimusten varjolla. Käsitykseni mukaan Suomi ostaa diabetestarvikkeita Euroopan halvimmilla hinnoilla.

        Huonoja puolia riittää: Potilaskohtainen joustavuus kärsii, kun päätökset tehdään potilasmassojen ja alueellisten rajojen mukaan. Tuoteinnovaatiot leviävät hitaammin kun järjestelmä perustuu kömpelöihin ja vaikeasti muutettaviin yksiköihin, kuten mittaliuskahintaan. Hankintalaki pilkuntarkkoine vaatimusmäärittelyineen pitää myös itse kilpailutusprosessin jähmeänä – vaatii suurta asiantuntemusta puolelta jos toiseltakin yrittää näissä raameissa jotain uutta. Tilaa jää esim. markkinahäiriköintiin markkinaoikeuden avulla.

        Diabeetikon käytössä olevan rahan ja sillä hankittavan asian irroittaminen toisistaan ei taida olla ongelmatonta sekään. Jos hankinnat pirstaloituu, volyymietu menetetään ja hintojen voisi ainakin kuvitella nousevan. Tämän voinee kuitata hypoteesilla, että hoitotasapaino paranee ja sitä kautta syntyy vielä enemmän säästöä. Jäljelle jää silti kysymyksiä:

        Kuka määrittää saako rahaa tarpeeksi esim. sensoriin, jossa on kertaluokkaero verensokerimittariin? Tai millaista hoito-ohjeistuksen pitäisi olla, jos potilas valitseekin itsenäisesti ratkaisun, jossa hänelle julkisesta potista varatut rahat eivät kliinikon mielestä riitä hoitotasapainoa kehittävään mittaustiheyteen, eikä potilas kuittaakaan eroa omalla rahalla? Mitä jos potilas hankkii väärän, sopimattoman välineen? Miten lukuisat erilaiset välineet ja varusteet jaetaan potilaille tai kestääkö kulurakenne esim. sen että kaikille viedään tavaraa kotiin?

        Moni asia palaa siihen, kenellä on valta ja vastuu yksittäiselle veronmaksajalle yhteisestä veropotista maksettavasta määrästä. On kyllä helpompi antaa veronmaksajalle itselleen valtaa oman siivun käytöstä, mutta avoimia kysymyksiä jää vielä senkin jälkeen. Tuskin nämä ratkaisemattomia ongelmia ovat, nykyhetken rajoittamat näköalat vain verhoavat ne sumuun. Odotan mielenkiinnolla millaisia ratkaisuehdotuksia yhteisössä nousee! Kiitos tosiaan jo esiin nostamistasi.

        1. Mika Haulo

          Ihan varmasti jokaisessa ratkaisumallissa on hyvät ja huonot puolensa. Mutta volyymiedun menettämistä en pidä ihan hirveän suurena haittana. Joka tapauksessa ne ovat pikkurahoja muihin kuluihin verrattuna.

          Jakelupuoli sen sijaan olisi äärimmäisen helppo toteuttaa: meillähän on vaikka kuinka paljon kauppoja ja apteekkeja joka puolella, myös netissä. Heivataan nykyiset keskitetyt hoitotarvikejakelut menemään, niin säästetään myös palkkakuluissa.

          En nyt oikein tiedä, onko oleellista miettiä väärien valintojen vaaroja. Kun kyse on (periaatteessa) omista rahoista, osaa ihminen olla hyvinkin laatutietoinen. Ja nythän pahimpia liuskanpihtaajia ovat lääkärit, eivät diabeetikot itse.

          1. Janne Sirén

            Hyvää keskustelua. On totta, että monet tyypin 1 diabeetikot ovat huomattavan valveutuneita omasta hoidostaan ja osannevat useammin valita paremmin kuin huonommin. Kenties tämä olisi siis vähäinen huoli. Tyypin 2 kohdalla tilanne saattaa olla erilainen.

            Logistiikka on silti itselleni suuri kysymysmerkki. Maa on toki pullollaan yksityisiä jakelukanavia, mutta myös hintaluokka on ketjun erilaisen luonteen vuoksi moninkertainen – kun ei enää voida toimittaa kymmentä miljoonaa liuskaa yhteen osoitteeseen, vaan lähetellään pieniä puroja erilaisten välikäsien välitettäväksi.

            Riittäisikö pelkkä palvelusetelin volyymipaine laskemaan yksityisen myyntikanavan hintatasoa riittävästi? Kenties riittäisi. Olisihan se markkinalle merkittävä muutos.

            Ruotsissa on kokeiltu joillain julkisen hankinnan alueilla eräänlaista välimuotoa, eli yksittäiset veronmaksajat voivat kilpailuttaa vaihtoehtoisia palveluita keskenään – kuitenkaan siirtymättä keskieurooppalaiseen vakuutushenkiseen omavastuu/korvausmalliin, jossa toteutunut hintataso on meitä huomattavasti korkeampi. Ruotsin keskitiessä voisi olla jujua.

            Tähänkin asiaan pätenee vähän sama juttu kuin itseohjautuviin autoihin: täydellistä ei tarvitse tavoitella, riittää että tuloksena syntyy vähemmän onnettomuuksia kuin nyt. Innovaatiotalkoot alkakoon!

  3. Jari

    Olen ottanut vastuun oman tyypin 1 diabeteksen hoidosta omiin käsiin käytännön syistä. Asun pysyvästi ulkomailla ja en ole minkään maan KELA tai muun vastaavan korvausjärjestelmän piirissä. Diagnoosi ja alkuhoito tehtiin Suomessa.

    Kallistahan tämä on, Novorapid ja Levemir kynät kustantavat noin 120 Euroa kuukaudessa ja tämän päälle FreeStyle Libre sensorit toinen 120 Euroa eli omat diabeteshoitokulut 240 Euroa kuukaudessa omasta taskusta.

    Tuo Suomen logistiikkapuoli on merkillinen asia. Itse olen ostanut esim. Novorapid ja Levemir insuliinia Ranskassa, Espanjassa, Vietnamissa, Thaimaassa ja Kiinassa ilman reseptiä. Vietnamissa piti käydä lääkärin viiden minuutin puhuttelussa. Viimeksi, kun yritin ostaa insuliinia Suomessa sitä ei apteekista myyty, resepti pitää kuulemma uusia vuosittain. Diagnoosi tehtiin Suomessa ja tyypin 1 diabetes ei miksikään muutu, joten en ymmärrä miksi resepti pitää uusia vuosittain. Apteekin tietokannasta näkyi diagnoosi sotu numerolla, mutta insuliinia en saanut.

  4. Vode

    Kiitos Mika jälleen erinomaisesta kirjoituksestasi.
    Tulen tässä resiinalla perässä, sillä viime aikoina on tullut luettua blogiasi liian harvoin, enkä tätäkään ollut aiemmin huomannut.
    Mulla on aika tuore D-1, eli n 2,5 vuotta. Parhaat käytännön hoito-ohjeeni olen saanut sinun sivuiltasi. Kiitos siitä!
    Omalla kohdallani olen todennut myös hiilarien rajoittamisen ehdottoman tärkeäksi.

    Esim. Espoossa on oma Diabeteskeskus Jorvin sairaalan yhteydessä. Sitä on ylpeydellä oikein julkisuudessa ylistetty.
    Varsin hyödytön laitos noin pääosin. MITÄÄN uusimpia hoitovälineitä ei saa, ellei hoitotasapaino ole ollut täysin perseellään pitkään, jos sittenkään. Ja silloin se on jo todennäköisesti myöhäistäkin!

    1. Mika Haulo

      Kiitos kivoista kommenteista, Vode! Näinhän se vähän tuntuu olevan, että usein hoitohenkilökunnan tietotaito tuppaa jäämään sinne teorian tasolle. Se on toki ymmärrettävää, koska diabeetikoita on niin monenlaisia ja läheskään kaikilla hoitajilla ja lääkäreillä ei itsellään diabetesta ole. Ja toisaalta aina ei diabeetikko itsekään ole oman sairautensa paras asiantuntija. Näistä lähtökohdista on varmasti aika vaikea saada rakennettua laadukas ja kaikkia tasapuolisesti palveleva hoitopaikka. Mä olen itse sikäli onnekas, että täällä Tampereella hoitovälineasiat on ainakin kohtuullisella mallilla. Jonkun verran kitsastelua täälläkin ilmenee, mutta ei niin paljoa kuin monessa muussa paikassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*