nalle

Ämpärillinen insuliinia ja muita sadepäivän hajatelmia

Tämä juttu on julkaistu alunperin Deeblogissa 25.7.2015.

Eräänä kesäpäivänä satoi. Pisaroiden ropistessa ikkunaan oli mainiosti aikaa pyöritellä päässä kaikenlaisia ajatuksia. Tässä niistä muutama.

1 Salarakkaani suklaa

4146894012_b65b6c6dbc_b

Sitä himoitsee ja siitä nauttii, mutta ei sitä aina julkisesti kehtaa tunnustaa.

Puolet suklaasta saattaa olla sokeria. Mutta silti suklaan syönti tuntuu olevan mitä mainioin keino pitää verensokeri tasaisena.

Esimerkiksi jos vaikka tekisi mieli hoitaa kauppareissu kävellen, mutta perusinsuliinin annostelussa tuli varauduttua sohvaperunana olemiseen. No problemo, suklaata naamariin niin ei tule glukoosikäyrään kumpuja tai kuoppia.

Runsaasta sokerimäärästä huolimatta suklaan rasvaisuus pitää huolen siitä, että sokeri imeytyy verenkieroon sopivan rauhallisella tahdilla. Joku muu hiilarilähde saattaisi aiheuttaa aivan turhan verensokeripiikin.

2 Siedettävän makuinen pakkopulla

Kun hypo yllättää, tärkeintä on syödä jotain, joka saa verensokerin nousemaan nopeasti.

Toisaalta nopeimmastakaan hypoeväästä ei ole hyötyä, jos se maistuu niin etovalta, ettei sitä halua tunkea suuhunsa kuin äärimmäisessä hädässä. Parhaimman makuiset herkut taas tuppaavat katoamaan leipäläpeen aivan tarpeettomasti.

Toisikohan joku markkinoille tuotteen, jota voisi mainostaa lauseella ”juuri ja juuri siedettävän makuinen glukoosipastilli”?

3 Toinen manaa äitiä, toinen tytärtä

gordon

Vertaistukiryhmät (netissä tai livenä) ovat mainioita, koska niissä voi purkaa paineita ihan huoletta, jos diabeteksen hoito ei jostain syystä suju. Vaikka vaiva ei maagisesti parantuisikaan, niin onpahan ainakin ihmisiä, jotka ymmärtävät tuskan.

Useimmiten diabeetikot manaavat tällaisissa tapauksissa sitä, kuinka paska tauti diabetes on. Minä taas kiroan, kuinka surkeita hoitovälineet ovat. En siis tuomitse lainkaan sitä perimmäistä syytä, miksi näitä välineitä ylipäätään pitää käyttää.

Johtuukohan tämä siitä, että olen täysin sinut sairauteni kanssa? Vai yrittääkö aivoni peittää loppuelämän mittaisesta sairaudesta johtuvan ahdistuksen viemällä huomion toisaalle, mutta en vain itse huomaa sitä?

4 Ämpärillinen insuliinia

17627708693_6cc918da67_k

JAMA-lehti julkaisi alkuvuodesta artikkelin, joka antaa hieman osviittaa ykköstyypin diabeetikoiden keskimääräisestä eliniästä diagnoosin jälkeen.

Tuota tutkimusta pohjana käyttäen ja lukuja reippaasti pyöristäen oletan, että suunnilleen normaalikokoinen sokerisoturi elää 55 vuotta diabeetikkona.

Insuliinimäärät ovat tunnetusti yksilöllisiä ja vaihtelevat yhdelläkin henkilöllä elämän aikana enemmän tai vähemmän. Mutta 50 yksikön kokonaisannos vuorokaudessa on varmasti melko realistinen arvio.

55 vuotta on 20 075 päivää. Siinä ajassa insuliinia kuluu siis noin miljoona yksikköä. Kun insuliinin vahvuus on 100 yksikköä millilitrassa, on miljoonan yksikön tilavuus 10 litraa.

Diabeetikko käyttää siis elämänsä aikana ämpärillisen insuliinia.

5 Viimeisten mohikaanien taistelu

3872959826_f203c8017f_b

Diabetekseen keksitään parannus- ja ehkäisykeino ennemmin tai myöhemmin.

Kuka tulee olemaan maailman viimeinen (ykköstyypin) diabeetikko? Onko hän edes syntynyt vielä?

Harvinaiseen ja ennestään tuntemattomaan tautiin sairastuvaa voi kohdata yksinäinen ja avuton olo; kohtalotovereita tai varmaa tietoa taudista ei juurikaan ole. Samanlaisia tunteita saattaa käydä läpi myös sukupuuttoon kuolevan sairauden viimeiset kantajat.

Jos diabeetikoita on enää jäljellä enää kourallinen, ei määrätietoinen lääkkeiden ja hoitovälineiden kehitys enää kannata. Katse on jo käännetty parantamiseen ja ehkäisemiseen.

”Milloin minä pääsen parantavaan hoitoon? Mitä jos se ei jostain syystä toimikaan juuri minun kohdallani? Mitä minulle sitten käy?”

Milloin loppuu insuliinin valmistus? Milloin viimeinenkin diabetesyhdistys sulkee lopullisesti ovensa? Miten käy diabeetikoiden edunvalvonnan, jos yhtäkkiä heitä jääkin maailmaan vain muutamia satoja?

Tuleeko diabeteksen katoaminen olemaan utopiaa vai dystopiaa?

 

Tässä postauksessa käytetyt kuvat: Snugg LePup, allispossible.org.uk, Jes, memegenerator.net, Jeff Golden, B Rosen

hiilihydraatit_hyperglykemia_vasymys

Verensokeriväsymystä on vaikea päästä pakoon

Korkea verensokeri tekee olon väsyneeksi. Siksi hyperglykemiasta olisi kiva päästä eroon mahdollisimman nopeasti.

Jos haluan saada verensokerini laskemaan nopeasti, käytän tietysti suuren määrän insuliinia. Mutta nykyisetkään pikainsuliinit eivät oikeasti ole kovinkaan pikaisia; niiden vaikutus kestää noin neljä tuntia. Se on loppujen lopuksi aika pitkä aika.

Muutama vuosi sitten keksin keinon, jolla onnistuin ohittamaan tämän hitauden:

Jos otan insuliinia reilusti enemmän kuin laskennallisesti olisi tarpeellista verensokerin korjaamiseksi, laskee verensokerini normaalitasolle jo puolessatoista tunnissa.

Tietysti menetelmälläni on myös heikkoutensa. Insuliini vaikuttaa edelleen sen neljä tuntia. Siispä verensokeri jatkaa laskuaan edelleen normaalitasosta alaspäin, jos en tee asialle jotain.

Jotta näin ei kävisi, otan ”loiventavaa” – siis jotain hiilihydraattipitoista syötävää tai juotavaa. Jos homma menee putkeen, jää verensokeri kellumaan juuri sopivalle tasolle.

Ojasta allikkoon yllättävän helposti

Keksimälläni tempulla on kuitenkin hyvinkin helppo työntää keppi oman fillarin pinnoihin.

Jos korjausmaneerini menee ns. överiksi, eli joudun loiventamaan oikein urakalla, iskee väsymys toista kautta.

Suuri määrä korkean glykeemisen indeksin (GI) hiilihydraatteja kerralla nautittuna on nimittäin huomattu aiheuttavan väsymystä. Tämä johtuu siitä, että korkean GI:n hiilihydraatit saavat aivojen tryptofaanitason kohoamaan. Ja tryptofaani on unihormoni melatoniinin esiaste.

Jos en korjaa verensokeriani nopeasti, kärsin hyperglykemian aiheuttamasta väsymyksestä. Jos korjaan verensokerini liian nopeasti, joudun kärsimään tryptofaanin aiheuttamasta väsymyksestä.

Sanoisin että aika paska asetelma.

Miten hyperglykemia selätetään hypolaaksoon suistumatta?

Paras keino ehkäistä väsymys on tietenkin yrittää kaikin keinoin estää verensokerin nouseminen liian korkealle alun perinkään.

No juu, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se nyt vaan on se asia, mihin kannattaa eniten panostaa.

Jos verensokerivirhe kuitenkin pääsee tapahtumaan, kannattaa verensokerimittarin lukemisen lisäksi tunnustella omaa oloa. Aina ei hyperglykemia oireile voimakkaasti. Silloin ei ehkä olon takia ole tarpeellista tehdä pikakorjausta.

Nopea korjausliike edellyttää myös sitä, että on mahdollista tarkkailla verensokeria sen laskuvaiheessa; muuten voi käydä köpelösti, jos verensokeri pääsee syöksykierteeseen eikä sitä oikaise.

Kiireellisessä työssä tehotarkkailu ei ehkä onnistu, ainakaan jos käytössä ei ole glukoosisensoria.

Sekin lienee selvää, että auton rattiin hypätessä ei verensokerin saattaminen jyrkkään laskuun ole kovin turvallista, ellei sitten automatka ole niin lyhyt, että tietää varmasti ehtivänsä perille ennen kuin verensokeri laskee liikaa.

Rohkea saa olla, tyhmä ei. Aina kannattaa toimia tilanteen vaatimalla ja sallimalla tavalla.

Yhteenveto

Hyperglykemian korjaaminen on kompromissien tekemistä.

Sopiva keino sen korjaamiseksi kannattaa valita aina tilanteen mukaan ja omaa oloa tarkkailemalla. Ennaltaehkäisy on aina paras ja oikeastaan myös vähiten työläs vaihtoehto.

Korkean verensokerin tuomaa huonoa oloa ei kenenkään tarvitse sietää, mutta korjausliikkeissä on silti syytä pitää järki päässä.

 

Kuva: Tomas. Käytetty Creative Commons -lisenssillä.

Nightscout tuo turvaa diabeetikkolasten vanhemmille

Nightscout on glukoosisensoriin ja internet-teknologioihin perustuva tee-se-itse-projekti, jonka avulla diabeetikkolasten vanhemmat voivat tarkkailla jälkikasvunsa sokeriarvoja etänä.

Nightscoutia käytettäessä sensorin mittaamat sokeriarvot välitetään matkapuhelimen avulla nettiin pystytetylle palvelimelle ja tallennetaan sinne. Etätarkkailu onnistuu käytännössä millä tahansa laitteella, jossa on verkkoyhteys ja … Lue koko juttu

Lue koko juttu