Sokerivammaisen opas

Vinkkejä verensokerin hallintaan, apua diabeteksen omahoitoon.

Miksi verensokeri laskee joskus helposti ja joskus ei?

Jonain päivänä verensokeri on koholla, eikä meinaa tulla alas vaikka kuinka pistäisi insuliinia. Toisena päivänä taas pienikin bolus vetää sokerit hetkessä hypolukemiin.

Kuulostaako tutulta? Miksi verensokerin hallinta tuntuu olevan aina niin epäloogista? Miksi insuliini voi toimia jopa peräkkäisinä päivinä niin epäjohdonmukaisesti?

Syy on siinä, että emme näe kaikkea, mikä verensokeriimme vaikuttaa. Näemme vain lopputuloksen.

Paljon asioita voi jäädä hämärän peittoon sotkemaan päätelmiämme siitä, mikä taas meni pieleen, kun verensokerimittari näyttää 15 mmol/l.

Kaksi erilaista hyperglykemiaa

Karkeasti kärjistäen verensokerin ollessa korkealla on kaksi mahdollisia tilannetta:

  • Veren sokeripitoisuus on mittaushetkellä jo tasaantunut; uusi mittaus puolen tunnin päästä näyttäisi suunnilleen samaa lukemaa.
  • Mittaushetkellä verensokeri on nousemassa tai laskemassa; uusi mittaus jo vaikka vartin päästä olisi merkittävästi erilainen.

Ensin mainittu tilanne on yleensä helpompi hoitaa. Silloin riittää, kun laskee oman insuliiniherkkyytensä perusteella sopivan korjausannoksen.

Kun verensokeriin ei enää vaikuta esimerkiksi ruoan hiilihydraatit tai villiintynyt hormonitoiminta, ei niiden vaikutusta tarvitse arvailla.

Jälkimmäinen tilanne on vaikeampi. Mittaustulos paljastaa vain sen, paljonko verensokeria olisi tarvetta alentaa. Mutta jos olet vaikkapa vähän aikaisemmin syönyt ison pizzan, ei mittari kerro mitään siitä, kuinka paljon sen hiilihydraateista on vielä imeytymättä.

Pizza vaikuttaa myös toisella tavalla verensokeriin: runsasrasvaisena se heikentää joksikin aikaa maksan insuliiniherkkyyttä. Jos et hoksaa ottaa sitä huomioon peruinsuliinin annostelussa (käytännössä mahdollista vain insuliinipumpulla), kohoaa verensokerisi myös maksan kohonneen sokerintuotannon takia.

Verensokeria korjatessa pitää siis ottaa huomioon kaikki siihen vaikuttavat tekijät. Muuten lopputulos jää kauaksi odotetusta.

Kerrataan vielä millainen ero on huomioon otettavien asioiden määrässä edellämainituissa tilanteissa.

  1. Kun verensokeri on tasaantunut (esimerkiksi pitkähkön paaston jälkeen), riittää nykyisen verensokeritason taskastelu.
  2. Kun ruokailusta on vain hetki tai tilanne on muutoin poikkeava (sairaus, stressi jne.), pitää muistaa paljon muutakin:
    • aikaisemmat insuliiniannokset
    • vielä imeytymättä olevat hiilihydraatit
    • muuttunut insuliiniherkkyys
    • kuinka voimakkaasti hormonit vaikuttavat verensokeriin?

Lista on yksinkertaistettu, mutta perusidea on selvä: verensokerin hallinta on suhteellisen helppoa silloin, kun huomioitavia asioita on vain vähän. Se kuitenkin vaikeutuu pirullisesti sitä mukaa, kun huomioitavien asioiden määrä kasvaa.

Harmillista on se, että meillä ei ole mitään keinoa esimerkiksi mitata hormonitoiminnan voimakkuutta.

Homma olisi tietysti paljon helpompi, jos saisimme myös hormoneista yhtä selkeän lukeman kuin verensokeritasosta, ja meillä olisi selkeät laskukaavat, joilla voisimme määrittää tarvittavan lisäannoksen suuruuden.

Mitä tästä kaikesta voimme sitten päätellä?

Verensokerin liikkeet ovat loppujen lopuksi loogisia ja yksinkertaisia. Jos kahtena peräkkäisenä päivänä tarvitsemme täysin eri määrän insuliinia yhtä korkean verensokerin korjaamiseen, on tilanne varmaankin vain näennäisesti epäjohdonmukainen.

Me vain emme näe kaikkia verensokeriin vaikuttavia tekijöitä, ja siksi emme ymmärrä, miksi verensokerimme käyttäytyi eri tavalla kuin oletimme.

Vaikka söisimme silmät kiinni, ymmärrämme hyvinkin selvästi, että sillä on tietty vaikutus verensokeriin. Samoin näemme ja tunnemme konkreettisesti, kun pistämme itseemme insuliinia.

Mutta sitä emme enää näe, mitä insuliinille ihon alla tapahtuu. Esimerkiksi imeytymishäiriö ei tunnu miltään, mutta sen vaikutus heijastuu verensokeriin.

Hormonitoiminta on erityisen viekas pirulainen. Joskus sydän voi pompata kurkkuun adrenaliinin vaikutuksesta, mutta verensokeri ei siltikään heilahda mihinkään suuntaan. Joskus taas olo voi tuntua täysin normaalilta, kunnes kuiva kurkku ja järkyttävän korkea lukema verensokerimittarissa paljastavat totuuden.

Meillä ei ehkä ole keinoja hallita kaikkia verensokeriin vaikuttavia asioita. Mutta jo se, että ymmärrämme mitä kaikkea meiltä voi jäädä huomaamatta, auttaa sietämään verensokerin heittelyitä vähän paremmin.

Jaa tämä teksti
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Pin on PinterestEmail this to someone


Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta omasta työstään?

Endokrinologi Helena Miettinen pohti Mediuutisten kolumnissa 3.3.2017, miten diabeetikon saisi ottamaan vastuuta oman sairautensa hoitamisesta.

Miettisen pohdinnan asettelu on mielestäni hieman harhaanjohtava. Aikuisella ja täysvaltaisella diabeetikolla on joka tapauksessa vastuu itsestään. Ennen täysi-ikäisyyttä vastuu on huoltajilla.

Vastuuseen liittyy vapaus. Diabeetikolla on siis halutesssaan vapaus olla hoitamatta itseään. Hän saa totella tai olla tottelematta lääkäriä. Kysymys ei siis ole vastuunotosta vaan siitä, miten diabeetikon saa motivoitumaan oman sairautensa hoitamisesta.

Käännän Miettisen kysymyksen nyt toisinpäin:

Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta diabeetikoiden hoitamisessa?

Diabeteslääkäreiltä tosiaan puuttuu vastuu. Heitä ei viedä linnaan, vaikka diabeetikolle ilmaantuisi lisäsairauksia. Heidän palkkansa ei riipu diabeetikon hoitomenestyksestä.

Ehkä tässä onkin selitys sille, miksi diabeteksen hoitokäytännöt ovat edelleen lähes samanlaiset kuin minun sairastuessani reilut 17 vuotta sitten. Lääkäreillä tuntuu puuttuvan kunnolliset kannustimet sille, että he ihan tosissaan panostaisivat työhönsä.

Vastuunjaosta riippumatta ongelma on todellinen: liian montaa diabeetikkoa ei tunnu kiinnostavaan verensokereistaan huolehtiminen. Ja liian moni lääkäri epäonnistuu motivoimaan potilaitaan siihen.

Mikä diabeteslääkärin vastaanotolla mättää?

Kuten Miettinen kolumnissaan summaa, ovat onnistumiset diabeteksen omahoidossa tärkeitä motivaation kannalta. Ja että jokainen diabetesnuoren kohtaaminen on mahdollisuus tarjota näitä onnistumisen kokemuksia.

Harmillisen usein lääkärit kuitenkin tarjoavat vain aimo annoksen vitutusta.

Korkeiden verensokerilukemien takia haukutaan diabeetikkoa laiskaksi ja saamattomaksi. Matalia lukemia ympäröidään punakynällä ikään kuin korostaen epäonnistumisia. Sen sijaan rakentava palaute ja empatia saattavat puuttua täysin.

Ei siis mikään ihme, että varsinkin nuorilla saattaa hoitomotivaatio olla hukassa. Ei siinä iässä kukaan kaipaa nalkuttavaa tai omahoidon kannalta hyödytöntä lääkäriä riesakseen.

Lääkäreillä on kyllä lääketieteellisiä meriittejä vaikka kuinka. Mutta jos sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja kyky tehdä itsensä luottamuksen arvoiseksi puuttuvat, on seurauksena Miettisen listaamia lieveilmiöitä. Ei siis kannata ihmetellä, miksi diabeetikko ”unohtaa” tuoda mittarinsa vastaanotolle.

Väännetään asia vielä rautalangasta:

Diabeetikot unohtavat, kadottavat tai hajottavat verensokerimittarinsa tahallaan ennen vastaanottokäyntiä, koska siitä seuraa siedettävämpi valitus kuin huonojen verensokerilukemien läpikäynnistä.

Diabeetikot eivät myöskään halua kertoa omasta elämästään tai tuntemuksistaan, jos heillä on vähänkin syytä epäillä, ettei lääkärillä ole aikomustakaan kuunnella tai ymmärtää.

”Ihan hyvää kuuluu” ja ”ihan hyvin diabeteksen hoito sujuu” ovat kuivia vakiovastauksia. Niiden myötä toivotaan, ettei lääkäri kysyisi enää yhtään enempää, ja että vastaanottokäynti loppuisi mahdollisimman pian.

Rakenteelliset ongelmat ja diabeteslääkäreiden langettama vankeusrangaistus

Me diabeetikot joudume pärjäämään arjessa omillamme. Mutta emme kuitenkaan saa valita itse, mitä hoitovälineitä käyttämme.

Sen sijaan olemme diabeteslääkäreiden armoilla. He kirjoittavat lääkereseptien lisäksi lähetteet, jonka perusteella kuntien hoitotarvikejakelusta sitten saamme verensokerimittarit ja muut oheistarvikkeet.

Vuodessa on 8760 tuntia. Näistä ehkä 2 vietämme diabeteslääkärin juttusilla. Loppuajan olemme oman onnemme nojassa. Silti yhteiskunta on todennut, että lääkärit ovat päteviä arvioimaan, mitä hoitovälineitä oikeasti tarvitsemme.

Logiikka tässä on mielestäni järjetön. Suomessa ei esimerkiksi ole sellaista tilannetta, että remonttifirmoja vaadittaisiin antamaan täysi laatutakuu tekemästään työstä, mutta joku ulkopuolinen taho päättäisi, mitä työvälineitä firmalle annetaan käyttöön. Kaiken lisäksi työkaluvalikoima olisi täyttä sekundaa ja aivan liian suppea.

Miettinen puhui kolumnissaan, kuinka tuttua diabeetikoille on huoli ja turhautuminen. Mutta ei kai se mikään ihme ole, jos diabeteksen hoitomalli maassamme perustuu osittain vapaudenriistoon. Tietysti kyvyttömyys päättää omasta elämästään ahdistaa.

Aivan samasta syystä vankilaan joutuminen on ankarimmasta päästä oleva rangaistus. Erona näissä on se, että diabeetikko kärsii ”vankeusrangaistuksen”, vaikka olisi hoitanut itseään vastuullisesti.

Miksi ihmeessä lääkäri saa vapauden päättää hoitovälineistä, mutta ei joudu ottamaan vastuuta lopputuloksista?

Jaa tämä teksti
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Pin on PinterestEmail this to someone