Mika Haulo
Saturday 21.12.2019

Kytätä vai ei, kas siinä pulma

Uusimmassa Diabetes-lehdessä (6/2019) oli artikkeli lasten glukoositasojen etäseurannasta. Teksti muistutteli, että vaikka vanhemmat kokevat oman olonsa turvalliseksi nähdessään reaaliajassa lapsensa sokeriarvot, myös lapsi itse ansaitsee rauhaa ja yksityisyyttä.

Asia on ajankohtainen, sillä nykyään yksityisyys puhuttaa internet-palveluihin ja mobiililaitteisiin liittyvien tietovuotojen ja yksityisyysloukkauksien takia. Myös viime vuonna voimaan tullut GDPR-asetus on pitänyt nämä asiat otsikoissa.

Yksityisyys ja oma rauha on jokaiselle tärkeää jo oman turvallisuudentunteen takia. Itse ainakin ahdistuisin, jos tietäisin jonkun kyttäävän omaa elämääni yksityiskohtia myöten.

Tässä tekstissä en kuitenkaan puutu liikaa lastenkasvatusasioihin, koska itselläni ei ole lapsia ja omista lapsuusajoistani on jo kovin kauan – en siis millään tavalla ole aiheen asiantuntija. Sen sijaan tarkastelen asiaa diabeteksen omahoidon näkökulmasta ja siihen liittyvästä vastuusta.

Olin itse 16-vuotias, kun minulla todettiin tyypin 1 diabetes. En siis enää pikkulapsi, mutta en ihan vielä itsenäinen aikuinenkaan.

Alkuaikoina kävin säännöllisesti muutaman kerran vuodessa diabeteslääkärin juttusilla. Koska asuin maalla ja vastaanottoa varten piti matkustaa kaupunkiin, oli reissulla aina äiti mukana. Mutta käytännössä kaikella muulla tavalla olin itse täydessä vastuussa omahoidostani.

Vuosituhannen vaihteessa ei tietysti ollut vielä glukoosisensoreita, joten nykyisen kaltainen reaaliaikainen etäseuranta ei edes olisi ollut teknisesti mahdollista. En kuitenkaan ollut minkäänlaisen seurannan alla; en joutunut raportoimaan sokeriarvojani kenellekään, eikä kukaan soitellut perääni tarkistuspuheluita ollessani poissa kotoa (kännykkä minulla jo tuohon aikaan oli).

Näin jälkeenpäin ajatellen uskon, että tuo itsenäisyys ja luottamus omaa vastuullisuuttani kohtaan on ollut merkittävä avaintekijä siinä, että hoitotasapainoni on ollut aina hyvä. Omahoitoni tärkein tavoite on aina ollut omasta hyvinvoinnistani ja terveydestäni huolehtiminen, ei jonkun muun miellyttäminen.

Luottamus diabeetikon kykyyn hotaa itseään on tärkeä osa hoidon onnistumista ajatellen. Kyse on psykologisesta ilmiöstä, jota on tutkittu ainakin muutamaan otteeseen. Pygmalion-efektiksi nimetty ilmiö on saanut nimensä Robert Rosenthalin ja Lenore Jacobsonin kirjasta Pygmalion in the Classroom (1968).

Rosenthalin ja Jacobsonin teettämässä tutkimuksessa opettajille kerrottiin, että osa ensimmäisen ja toisen luokan oppilaista oli havaittu keskimääräistä fiksummiksi ja osa keskimääräistä heikommiksi oppilaiksi. Todellisuudessa mitään eroa ei ollut – oppilaat oli jaettu näihin kahteen ryhmään täysin sattumanvaraisesti. Silti myöhemmin oli havaittu, että oppilaat olivat pärjänneet koulussa opettajien ennakkoluulojen mukaisesti. Siis “lahjakkaat” hyvin ja “heikot” huonosti.

Koe osoitti, että ennakkoasenteet voivat vaikuttaa alitajuiseen käytökseen sekä opettajissa että oppilaissa, jonka vuoksi niistä voi muodostua ns. itsenstä toteuttava ennustus.

Myös Hawthorne-ilmiö ja tarkkailijan paradoksi ovat hieman samantapaisia ilmiöitä. Molemmissa on tiivistetysti kyse siitä, että kun joku tietää että häntä tarkkaillaan, hänen käytöksensä muuttuu sen seurauksena neutraalitilanteeseen verrattuna.

Eikö sitten ole hyvä, jos tarkkailtavan lapsen käytös muuttuu vaikkapa parempaan suuntaan, saatetaan kysyä. Onhan myös selvää, että pieni lapsi on joka tapauksessa huoltajaansa kytköksissä.

Tässä ehkä sivutaan taas aihetta, jossa en ole asiantuntija. Mutta luulisin, että asiaan vaikuttaa jonkin verran lapsen ikä. Eihän itsenäistyminen sentään ole kuin valokatkaisin, joka on joko kokonaan päällä tai pois päältä, vaan se tapahtuu asteittain ja hitaasti.

Kouluikäinen lapsi alkaa jo pikkuhiljaa opetella itsenäisyyttä ja vastuuta. Yksin hän ei kuitenkaan ole, vaan koulussa on aina opettaja läsnä, joka on omalta osaltaan oppilaistaan vastuussa.

Lisäksi, kuten alussa mainitsemassani Diabetes-lehden artikkelissakin todettiin, ei glukoosisensorin lukema ole sen mittaustekniikasta johtuen yksioikoinen totuus. Ylipäänsä sensorin tarkkuus on jossain määrin yksilöllinen ominaisuus. Lisäksi sen näyttämä sokerilukema ja etenkin sen muutokset tulevat tyypillisesti aina pienellä viiveellä.

Kytätä vai ei – kas siinä pulma.

Tämä on kysymys, jonka jätän diabeetikkolasten vanhempien itse ratkaistavaksi omalla kohdallaan.

Omien kokemusteni pohjalta osaisin itse kommentoida korkeintaan yläkoulu- ja lukioikäisen näkökulmasta; tuossa iässä en varmaankaan olisi halunnut, että sokeriarvojani kytätään ainakaan ilman omaa lupaani, tai että perääni soiteltaisiin pienimmästäkin virheestä.

Tämän kirjoituksen anti olkoonkin siis siinä, että olen itse kovin kiitollinen nuorena saamastani luottamuksesta kykyyni hoitaa verensokeriani itsenäisesti. Uskon edelleen sen olevan yksi hyvän hoitotasapainoni kulmakivistä. Samoin mainitsemani ilmiöt ja niiden taustalla olevat tutkimukset ovat ainakin ajattelemisen arvoisia.