Kehitä hoitorutiinejasi jatkuvasti, osa 1

Diabeteksen omahoidon onnistumisen avain on omien hoitorutiinien päivittäminen parempaan suuntaan jatkuvalla syötöllä.

SnaPsi Сталкер / CC BY-NC-ND 2.0

Olen sairastanut ykköstyypin diabetesta vuodesta 1999 lähtien. Siis vähän yli puolet elämästäni.

Tänä aikana on tapahtunut kaikenlaista. Sekä perus- että ateriainsuliineja olen vaihtanut ainakin pariin kertaan, verensokerimittarit ovat muuttuneet nopeammiksi ja niiden rinnalle on tullut jatkuvatoimisia glukoosinseurantajärjestelmiä eli arkikielellä sanottuna sensoreita.

Hoitovälineiden parantuminen ajan myötä on useimmille itsestäänselvä ja looginen ajatus. Jostain syystä kuitenkin diabeetikon omat toimet – eli hoitoruutinit ja se miten hoitovälineitä käytetään – tuntuvat jäävän helposti tämän päivitysrumba ulkopuolelle. Olisi kuitenkin vallan loogista ja erityisen hyödyllistä uudistaa niitä vähintään samaan tahtiin uusien hoitovälineiden ja insuliinien kanssa.


Ateriainsuliinit ovat hyvä esimerkki siitä, miten kehitys muokkaa hoitokäytäntöjä. Käytin itse monta vuotta Actrapid-insuliinia. Se piti pistää puoli tuntia ennen syömistä, ja sen voimakkain vaikutus tuli vasta pari tuntia myöhemmin. Noin hitaalla insuliinilla oli aika vaikea korjata korkealle päässyttä verensokeria. Nykyisin käyttämäni Fiasp-insuliini on niin nopea, että on aika harvinaista, että verensokerini ylipäänsä pääsee nousemaan överikorkealle.

Toisin sanoen se mikä ennen oli todella vaikeaa, sujuu nykyään ilman isompia ponnisteluja.

Myös verensokeritason seuraaminen on muuttunut todella paljon helpommaksi. Ensimmäiset kotilkäyttöön tarkoitetut mittarit olivat hitaita ja kömpelöitä, 90-luvulla ne alkoivat olla jo pieniä, ja pian vuosituhannen vaihteen jälkeen mittausaikakin tippui vaivaiseen 5 sekuntiin. Lisäksi aivan viime vuosina sensorit ovat yleistyneet. Niiden avulla verensokerin näkee melkein reaaliajassa.

Kun verensokerin tilasta ja suunnasta saa tarkkaa ja jatkuvaa tietoa, helpottuu sen hallinta kummasti. Siinä missä yksittäinen verensokerimittaus saattaa herättää lähinnä kysymyksiä, antaa sensorointi vastauksia.

Muistan myös, kuinka joskus aikoinaan verensokerin pitäminen yöllä aisoissa oli täyttä arpapeliä. Välillä heräsin keskellä yötä hypotärinöihin, välillä aamusokerit olivat taivaissa. Tuolloin käytin perusinsuliinina Protaphanea. Se oli tyypiltään NPH-insuliini, jonka vaikutus kesti kyllä pitkään, mutta ei ollut kovin tasainen. Jälkeenpäin olen myös oppinut, että NPH:n vaikutusprofiili ei ole kovinkaan vakaa, vaan vaikutusteho heilahtelee kerrasta toiseen. Tämä voisi selitää, miksi aikaisemmin yöt olivat niin vaikeita.

Toista on nykyisten perusinsuliinien kanssa, joiden vaikutus on hyvinkin tasainen. Se ei tosin aina ole aivan ideaalista, koska ihmisen luontainen insuliinitarve esimerki yön ja aamuyön aikana ei ole tasaisen lättänä. Mutta silti tasainen ja ennalta-arvattava vaikutusprofiili on parempi kuin yllätykset keskellä yötä.


Hoitovälineiden ja insuliinien kehittyminen on tehnyt monessakin mielessä diabeteksen omahoidosta helpompaa. Mutta se helppous – tai ainakin helpottuminen – tulee esiin vasta silloin, kun muutat omia hoitorutiinejasi ja otat käytössäsi olevista välineistä kaiken mahdollisen hyödyn irti.

Nykyään ei enää kenelläkään tulisi mieleen hoitaa diabetesta yhden päivittäisen insuliinipistoksen taktiikalla, niin kuin joskus muinoin tehtiin. Mitä vanhempiin hoitomenetelmiin omiamme vertaamme, sitä luonnollisemmalta hoitorutiinien muuttuminen tuntuu. Mutta niitä muutoksia olisi hyvä tehdä jatkuvasti, vaihe vaiheelta kohti parempaa, pieni asia kerrallaan, eikä vain kerran kymmenessä vuodessa.


Kirjoitussarjan jälkimmäisessä osassa kerron, miten olen itse muokannut hoitorutiinejani vuosien varrella.