Mika Haulo
Sunday 25.08.2019

Imeytymätön insuliini on viheliäinen vaiva

Insuliini annostellaan ihonalaiseen rasvakudokseen, mutta sen vaikutuspaikka on verenkierrossa. Jos piikittelyssä tai bolustamisessa kaikki menee hyvin, tätä eroa ei juurikan tarvitse miettiä. Mutta jos insuliini ei jostain syystä imeydykään odotetulla tavalla, seuraa siitä kaikenlaisia vittumaisia ongelmia.

Verensokerin hallinta on joka tapauksessa vaikeaa. Mutta jotain lohtua tuo se, jos kutakuinkin tietää, millä nopeudella insuliini vaikuttaa. Myös lyhyt viive insuliinin annostelusta sen vaikutustehon alkamiseen on eduksi; tuskin kukaan pikainsuliinin käyttäjä enää kaipaa esimerkiksi vanhaa Actrapidia, joka imeytyi ensin puoli tuntia, ja jonka varsinaista tehoa sai odotella tunnin tai pari.

Kaikista hankalin tilanne on kuitenkin sellainen, kun ei voi olla yhtään varma, alkaako insuliinin vaikutus kymmenen minuutin vai tunnin päästä. Tällainen tilanne voi syntyä juurikin silloin, kun insuliinin imeytymisessä on jotain häikkää.

Mistä imeytymisongelmat johtuvat?

Tyypillisin syy on huono pistos, jos esimerkiksi insuliinikynän neula ei ole kunnolla painettuna pohjaan asti. Tämän huomaa pistoskohtaan jäävästä patista, joka voi myös olla kipeä tai kosketusarka.

Insuliininpumppujen käyttäjillä yleinen riesa tuppaa olemaan vuotava kanyyli. Tosin jos ihan tarkkoja ollaan, ei silloin kyse ole imeytymisongelmasta, vaan siitä, että osa insuliinista on valunut harakoille. Tämähän voi tapahtua myös kynää käyttäessä, jos sen vetää irti liian hätäisesti pistoksen jälkeen; kynän mäntä ei ole vielä ehtinyt painaa kaikkea insuliinia perille asti, ja ylijäämä ruiskuaa pitkin lattioita.

Pistospaikan ongelmat ovat toinen yleinen syy. Jos diabeetikolla on tapana pistää jatkuvasti samalle pienelle alueelle, voi rasvakudos siltä kohtaa kovettua, joka heikentää ja hidastaa insuliinin imeytymistä.

Mutta ongelmia voi tulla silloinkin, kun pistospaikka ei ole edes kovettunut. Tämän ilmiön olen itse huomannut tämän vuoden aikana.

Melkoista insuliinilottoa

Toki taustalla on pari muutakin syytä – liian vähälle jäänyt liikunta ja painonnousu – mutta aivan tämänkaltaiseen ongelmaan en ole koskaan aikaisemmin törmännyt.

Oman imeytymisongelmani syy on minulle vielä jossain määrin hämärä, mutta seuraus sitäkin selkeämpi: verensokeri tuppaa nousemaan syömisen jälkeen todella sitkeästi, vaikka olisin pistänyt laskennallisesti aivan liikaa insuliinia.

Enkä puhu mistään yksikön tai parin extrasta, vaan insuliinia saattaa mennä sisään vaikkapa 50 % enemmän kuin kuvittelisin tarvitsevan. Ja silti verensokeri meinaa nousta aivan liian hanakasti.

Tämä vaiva taisi alkaa joskus tässä kevään tai kesän korvilla. Muutamien viikkojen tutkiskelun ja havainnonnin jälkeen aloin huomata enemmän tai vähemmän toistuvan kaavan:

Näyttää siis siltä, että pistämäni insuliini yksinkertaisesti jää pitkäksi aikaa imeytymättä. Sitten kun se vihdoin pääsee poterostaan verenkiertoon, on sen vaikutus aivan odotetun voimakas.

Hankalinta tässä on se, että imeytymisen vaihteluväli saattaa olla useamman tunnin mittainen. Ja kun samalla pitäisi koittaa elää ihan normaalia elämää ja tehdä kaikenlaisia asioita. Toki itse verensokerin seuraaminen sensorin avulla on sinänsä helppoa. Mutta tässä tapauksessa jopa vartin syventyminen johonkin asiaan on pitkä aika olla vilkaisematta verensokerin muutosta, kun nytkähdys alaspäin voi tulla koska tahansa. Ja pieni liikuta, kuten vaikkapa kävely lähikauppaan, voi polkaista insuliinin vaikutuksen liikkeelle ihan yhtäkkiä.

Korjaustoimenpiteet

Kuten monissa muissakin verensokeriongelmissa, ensimmäinen askel on tarkistaa, ovatko yleiset elämäntavat ihan kohdillaan. Esimerkiksi liikkunnan puute ja huonot yöunet ovat sellaisia asioita, joilla voi olla suurikin vaikutus verensokeritasapainoon, mutta joiden syys-seuraussuhdetta on vaikea osoittaa tarkasti; verensokeri voi vain tuntua heittelevän ilman järkeenkäypää syytä.

Olen kirjoittanut ilmiöstä aiemminkin, ks. Punaisen sillin kirous.

Erinäisten kiireiden takia en ole harmiksen ehtinyt pyöräilemään niin paljoa kuin olisin halunnut viime aikoina.

(No, tietysti tämä on jossain määrin tekosyy. Sen kuin olisin lähtenyt fillaroimaan vaan. Mutta joka tapauksessa näin ei tullut tehtyä.)

Jo muutaman päivän katko säännölliseen liikuntaan tuntuu insuliiniherkkyydessä selvästi. Ja mitä pidempi tauko lenkkeihin tulee, sitä vaikeampi on siitä sohvalta nousta. Toisaalta ruokahalu pysyy helposti ennallaan, joka ei aikanaan tee painonhallinnasta mitenkään helppoa.

Kaiken lisäksi näillä sokeritasapainoa horjuttavilla asioilla on tapana ruokkia toisiaan: kun insuliiniherkkys laskee, tulee helpommin korkeita, joita sitten pitää taltuttaa korjausinsuliinilla, jota kuitenkin tulee pistettyä ihan liikaa, joka puolestaan johtaa ylimääräiseen syömiseen verensokerin laskua loiventaessa, joka voi johtaa lihomiseen, joka myös heikentää insuliiniherkkyyttä…. ja niin edelleen.

Onneksi pahin aikataulukaaos on nyt syksyn mittaan helpottanut. Liikuntaan olen saanut rutiinia lähes päivittäisten kävelylenkkien avulla. En pidä kävelyä erityisen mielenkiintoisena liikuntamuotona, mutta lenkkiseuraksi olen löytänyt muutamia hyviä podcasteja. Ja koska tavoitteeni on nimenomaan liikkumisrutiinin ylläpito, on kävely siihen kaikesta huolimatta oikein näppärä tapa.

Mukava on ollut myös huomata, että kiireen hellittäessä arjen rutiineille alkaa löytyä hiljakseen taas aikaa. Siis esimerkiksi ruoanlaitolle sen ainaisen pakastepizzan tai jonkun mikroaterian sijaan.

Myös imeytymishäiriöön liittyvän kaavamaisuuden havainnointi on ollut tärkeä osa ongelman taklaamista. Nyt kun tiedän, mitä on syytä odottaa, pystyn jonkun verran ennakoimaan ja välttelemään tilanteita, joissa verensokeri meinaa lähteä pahiten käsistä. Varsinainen korjaus tämä ei sinänsä ole, mutta ihan käyttökelpoinen välikompromissi.

Milloin ongelmat ratkeavat?

No, sitähän en vielä tiedä. Mutta mitä nyt olen oman verensokerini liikkeistä oppinut, niin ongelmilla on taipumus väistyä ennemmin tai myöhemmin. Kyse saattaa olla päivistä, viikoista tai kuukausista.

Eniten haluaisin päästä eroon ylimääräistä kiloistani. En pelkästään verensokerin hallinnan helpottamisen vuoksi, vaan myös siksi, että oloni hoikempana oli kaikin puolin mukavampi ja ketterämpi kuin nykyisessä tuhdissa kunnossa.

En ole aivan yhtä huolissani talven tulosta kuin Ned Stark, mutta kyllä omat liikuntaharrastukseni ovat kylmästä ja lumisesta vuodenajasta aina vähän kärsineet. Jotain talviliikuntaa olisi silti syytä keksiä, ettei hyvin alkanut reippailuputki läsähtäisi ihan täysin kasaan. En vielä tiedä, olisiko edesssä vaikka kuntosalia, uimahallissa uimista, seinäkiipeilyä tai jotain muuta. Se jää tässä vaiheessa vielä nähtäväksi.