Mika Haulo
Friday 18.03.2022

Hypohaitta on uusi omahoidon mittari

Olen hiljattain ottanut käyttöön uuden mittarin omahoidossani. Kutsun sitä paremman nimen puutteessa hypohaitaksi.

Mistä tarkalleen on kyse?

On parasta aloittaa kertomalla, mitä hypohaitta ei ole.

Ensinnäkin hypohaitta ei tarkoita niin sanottua vakavaa hypoa – siis sellaista, jossa diabeetikko tarvitsee ulkopuolisen apua.

Toisekseen hypohaitta ei välttämättä ole edes lievä hypo. Hypohaitta voi ilmetä myös silloin, kun verensokeri on vielä normaaliarvojen rajoissa. Tässä mielessä termi onkin hieman harhaanjohtava, mutta kuten sanoin, en vielä ole keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan tätä.

Entä mitä hypohaitta sitten on?

Lyhyesti sanottuna hypohaitassa kyse on siitä, että diabeetikko joutuu joko A) tekemään jotain, B) jättämään tekemättä jotain tai C) muuttamaan suunnitelmiaan yksinomaan siitä syystä, että verensokeri on laskenut tai on laskemassa liian alas.

Sille mikä on “liian alas” ei ole yhtä määritelmää. Oleellisinta on se, että jokainen diabeetikko määrittelee tämän rajan itse, ja se voi jopa vaihdella tilanteen mukaan. Esimerkiksi diabeteslääkärillä ei ole asiaa puuttua tähän puolella sanallakaan.

Muutama esimerkki hypohaittatilanteista

• Olen pihatöissä, ja kesken kaiken verensokeri laskee hypolukemiin. En ole vaarassa pyörtyä, mutta verensokerin lasku tekee olon voimattomaksi, ja joudun keskeyttämään työt hetkeksi.
• Aion lähteä käymään ostoksilla kävellen/pyörällä. Verensokerini on normaalilukemissa, mutta sensori näyttää sen kääntyvät laskuun, ja on syytä olettaa, että se laskisi liian alas kesken kauppareissun. Joudun syömään pienen välipalan ja odottamaan hetken, että sen verensokeria tasaava vaikutus alkaa.
• Olen lähdössä bussipysäkille, mutta huomaan verensokerin olevan laskussa. Jään hetkeksi kotiin syömään, enkä ehdi siihen vuoroon jolla aioin mennä, vaan joudun odottamaan seuraavaa.

Viimeinen esimerkki kuvaa hyvin sitä, että välillä hypohaitta on kuin veteen piirretty viiva. Esimerkiksi kaupungeissa busseja kulkee niin tiuhaan, että yhden vuoron missaaminen on se ja sama.

Yksi hypohaitan määritelmä onkin se, että haitan tulee olla todellinen eikä kuviteltu. Rajatapauksissa voi toimia kuten itse parhaaksi katsoo. Hypohaittoja ei kannata metsästää väkisin, mutta toisaalta ei myöskään katsoa läpi sormien. Omien kokemusteni mukaan tästä ei tule isoa ongelmaa – sopivan kynnyksen löytää kyllä pienellä harjoittelulla.

Miksi kannattaa seurata hypohaittoja eikä hypoja itsejään?

Pilkuntarkka alle 4 mmol/l verensokeriarvojen merkkaaminen punakynällä on minun mielestäni lillukanvarsiin tarttumista.

Toistaiseksi jokaisessa verensokerimittarissa ja sensorissa on sen verran virhemarginaalia, että normaali verensokeriarvo saattaa huonolla tuurilla näkyä mittarissa hypona.

Sormenpäämittauksissa pieni virhe voi johtaa siihen, että verinäyte laimentuu solunesteellä. Sensoreilla puolestaan on havaittu, että jos anturiosa joutuu puristuksiin – esimerkiksi nukkuessa patjaa vastaan – havaitsee sensori todellista alemman lukeman.

Toisin sanoen riski kaikenlaisille “väärille hälyytyksille” on suuri. Jokaisen hypolukeman kohdalla pitäisi siis analysoida, onko verensokeri oikeasti hieman matalalla vai onko kyse mittavirheestä. Mutta se lisäisi omahoidon kuormaan tarpeettomasti.

Pikkuhyposta ei myöskään ole käytännössä mitään haitaa. Ainakaan silloin, jos niitä sattuu vain harvoin. Tiettävästi kaikki merkittävät diabeteksen aiheuttamat haitat johtuvat nimenomaan liian korkeasti verensokerista. Pikkuhypojen demonisointi luo turhaa hypokammoa, joka pahimmillaan johtaa siihen, että diabeetikot pitävät verensokeriaan enemmän tai vähemmän korkealla varmuuden vuoksi, ja saman pelon takia korjaavat hyperglykemioita turhan hitaasti antaen korkean verensokerin jyllätä tuntikaupalla.

Hypohaitta sen sijaan on mittari, jolla on todellista merkitystä. Sillä eihän diabeteksen omahoidossa ole alkuunkaan kyse numeroiden ja tilastojen palvomisesta vaan siitä, että sairaus haittaisi diabeetikon normaalia elämää mahdollisimman vähän.