Mika Haulo
Tuesday 02.05.2017

Opittu avuttomuus vaivaa myös diabeetikoita

Amerikkalainen psykologi Martin Seligman teki vuonna 1967 kokeen, jossa koirille annettiin sähköiskuja. Siitä saadut havainnot voivat ehkä selittää osaltaan sen, miksi ykköstyypin diabeetikoita vaivaa niin usein hoitomotivaation puute.

Kokeessa koirat jaettiin kolmeen ryhmään. Koe koostui kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa koirat puettiin valjaisiin. Ryhmän 1 koirat eivät kuitenkaan saaneet sähköiskuja lainkaan, vaan niiden annettiin olla valjaissa jonkin aikaa ja päästettiin sitten vapaaksi. Ryhmien 2 ja 3 koirat oli kytketty yhteen. Kun kakkosryhmän valjaisiin johdettiin sähköä, sai myös kolmosryhmän koira sähköiskun.

Molemmilla koirilla oli edessään kytkin, jota painamalla sähköiskun sai loppumaan – mutta vain ryhmän 2 kytkin toimi oikeasti. Ryhmän 3 koirien näkökulmasta sähköiskut alkoivat ja loppuivat satunnaisesti, eivätkä ne itse voineet asialle yhtään mitään.

Kokeen toisessa osassa koirat laitettiin yksitellen laatikkoon, jonka kahta puoliskoa erotti matala väliseinä. Ryhmän 1 ja 2 koirat oppivat nopeasti, että sähköiskut pystyi välttämään hyppäämälle laatikon toiselle puolelle. Mutta useimmat ryhmän 3 koirista jäivät avuttomina paikalleen ulisemaan. Sillä kertaa ne eivät edes yrittäneet tehdä mitään sähköiskujen välttämiseksi.

Tämä psykologinen ilmiö on nimeltään opittu avuttomuus (engl. learned helplessness).

Kolmosryhmän koirat olivat kokeen ensimmäisessä osassa oppineet, että sähköiskuja ei voinut mitenkään hallita. Vaikka toisessa osassa kärsimyksen välttäminen oli vain yhden pienen loikan takana, eivät koirat sitä ymmärtäneet. Eivät edes, vaikka niitä houkuteltiin ja kutsuttiin herkuilla ja näytettiin, kuinka kahden muun ryhmän koirat toimivat.

Kolmosryhmän koirat pääsivät jyvälle pakotiestä vasta sitten, kun niitä fyysisesti liikuteltiin laatikon puolelta toiselle.

Myös ykköstyypin diabeetikoita vaivaa toisinaan opittu avuttomuus. Tai ainakin kuulen silloin tällöin tuskailua siitä, kuinka on turha yrittää hallita verensokeria, koska ”ei siitä kuitenkaan mitään tule eikä mikään keino auta”.

Mutta jotka tuollaista väittävät, ovat mielestäni väärässä.

Omahoidon rutiinit jämähtävät, koska hoitovälineet kehittyvät hitaasti

Hoitovälineet, insuliinit ja diabeetikoille tarjolla olevat palvelut kehittyvät jatkuvasti. Omahoidosta tulee hetki hetkellä vähän helpompaa kuin ennen.

Muutokset ovat kuitenkin niin hitaita, että diabeetikko ehtii helposti rutinoitua vanhoihin (ja ehkä tehottomiin) tapoihinsa, eikä omaksu uusia hoitotapoja tai -välineitä. Toki asiaan vaikuttaa sekin, että esimerkiksi uusien hoitovälineiden hankinta ei ehkä ole lainkaan diabeetikon itsensä käsissä – niitä vehkeitä saa, mitä omassa hoitotarvikejakelussa sattuu olemaan tarjolla.

Oleellisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että usein omahoitoa jarruttaa eniten diabeetikon oma asenne ja motivaation puute. Mahdottomia asioita on oikeasti vähemmän mitä monet luulevat.

Mitä kauemmaksi diabeteksen hoidon menneisyyteen mennään, sitä enemmän diabeetikot ovat olleet kuin koiria, joilla ei ole ollut mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ennen vanhaan insuliinit olivat tosiaan kankeita, eikä kotioloissa ollut välttämättä mitään keinoa mitata verensokeria.

Kun insuliinit ja hoitovälineet kehittyvät, pitää myös hoitotapojen muuttua. Ensimmäisiä insuliineja pistettiin kerran päivässä. Elämä rytmittyi insuliinin ehdoilla, erityisesti ruokailujen osalta.

Modernien pitkä- ja pikavaikutteisten insuliinien ja insuliinipumppujen kanssa asetelma on kääntynyt täysin päinvastaiseksi: diabeetikko elää elämäänsä kuten haluaa, ja sovittaa insuliinihoidon sen mukaiseksi. Nykyään tuntuisikin hölmöltä, jos joku ykköstyypin diabeetikko yrittäisi pärjätä vain yhdellä Levemir-pistoksella ilman pikainsuliineja ja sitten voivottelisi, kuinka hankalaa omahoito on.

Ehkä jokin verensokeriongelma on tosiaan joskus pitänyt satojen yritysten jälkeen todeta vaikeaksi ellei mahdottomaksi ratkaista. Mutta aina silloin tällöin kannattaa nostaa asia uudelleen tyhjälle pöydälle ja katsoa, olisiko olemassa jokin uusi menetelmä, väline tai insuliini, joka tekisi ongelman ratkaisemista jopa naurettavan helppoa.

Yrittääkö hoitotiimi korjata väärää ongelmaa?

Seligmanin koirakoe opetti, että avuttomuuden tunne huijaa uskomaan, että kurjuus kestää ikuisesti. Vaikka todellisuudessa kurjuuden aiheuttaja on saattanut jo poistua tai sen välttämiseen olisi ilmaantunut jokin keino. Myöhemmissä kokeissa on tosin opittu, että myös ihmisen perusluonne vaikuttaa tähän; pessimistiset ihmiset sortuvat opittuun avuttomuuteen positiivisia ihmisiä helpommin.

Diabeetikoiden hoitomotivaatio-ongelmia yritetään ehkä estää väärin keinoin. Koirat eivät motivoituneet hyppäämään sähköiskuilta turvaan, vaikka periaatteessa tiesivätkin sen olevan mahdollista ja vaikka palkkioksi tarjottiin herkkuna. Yhtä heikosti taitaa toimia diabeetikoiden kannustaminen parempaa itsensä hoitamiseen, kun porkkanoina on parempi olo ja pienempi lisäsairauksien riski.  Tai ehkä diabeteslääkärit ja -hoitajat yrittävät paneutua vääriin asioihin. Ehkä ongelma ei olekaan siitä, että diabeetikoilla olisi omahoidon perusteet – hiilihydraattien laskenta jne. – hukassa. Vaan että todellinen pullonkaula olisikin esimerkiksi kaikessa psykologisessa kuormassa, jota sairaus tuo diabeetikon elämään kaiken kylkiäisenä.

Hoitomotivaattoriksi tarvitaan selkeästi jotain muuta. En ehkä osaa sanoa, mikä se käytännön kuningasidea on. Toivottavasti kuitenkin jo tieto siitä että mahdottomilta tuntuviin asioihin voi ajan myötä löytyä ratkaisu auttaa sytyttämään tarvittavan kipinän.