Mika Haulo
Saturday 03.09.2016

Kerrankin lääkäri, joka ymmärtää diabeteksen todellisen luonteen!

Tamperelainen lääkäriopiskelija Sakari Mustalahti ei ole vielä edes valmistunut, mutta hän on jo nyt yksi suosikkilääkäreistäni.

Törmäsin sattumalta Mustalahden kirjoituksiin Potilaan lääkärilehden blogissa. Kirjoitusten keskeisiä teemoja ovat potilaan kuuntelu ja pyrkimys ymmärtää hänen elämäntilannettaan – siis juuri sellaisia asioita, joita toivoisin jo nykyisten lääkäreiden ajattelevan ja huomioivan enemmän.

Mustalahden kaikki blogitekstit ovat lukemisen arvoisia, mutta erityisen paljon diabeetikon mieltä lämmittää tämä postaus, jossa hän puhuu diabeetikon vastaanottokäynnistä:

Diabe­testa sairas­tava po­tilas on vuosi­kont­rol­lissa.

Lää­käri: ”Katsoin, et­tä puo­li vuot­ta sit­ten olitte ol­lut hoi­tajan vastaa­no­tolla. Sil­loin kaik­ki oli vie­lä hy­vin. Mut­ta nyt nä­mä soke­riarvot ovat kyl­lä heiken­tyneet sel­västi, ja näyt­tää pai­noakin tul­leen pa­ri ki­loa li­sää. Kyl­lä nyt täy­tyy te­hostaa lääki­tystä. Ja ruo­kailuun ja lii­kuntaan tu­lee kiin­nittää eri­tyistä huo­miota. Kont­rolli sit­ten kol­men kuu­kauden pääs­tä.”

Periaat­teessa lääke­tie­teel­li­sesti perus­tellut rat­kaisut. Po­tilas pois­tuu kui­tenkin apeana vastaa­no­tolta. Tä­mäkin vie­lä. Juu­ri ke­väällä isä kuo­li ja nyt sisa­rukset riite­levät perin­nöstä. Ja puoli­solle jou­duttiin te­kemään pallo­laa­jennus. Ihan kuin ne ei­vät olisi riit­täneet, nyt vie­lä omakin ter­veys heik­kenee. Ja se lääkä­rikin vie­lä syyl­listi mi­nua, vaik­ka olen ot­tanut lääk­keeni ja yrit­tänyt käy­dä lenkil­läkin. Mut­ta kun ei täs­sä tilan­teessa kaik­kea jak­sa.

Asiat oli­sivat voi­neet men­nä toi­sinkin. Pie­ni ky­symys: on­ko jo­tain eri­tyistä tapah­tunut, kun hoito­ta­sa­paino on näin heiken­tynyt? Olisi sel­vinnyt, et­tä st­ressiä on ol­lut poikkeuk­sel­lisen pal­jon, mi­kä selit­tääkin tilan­netta. Veren­so­ke­riar­vojen si­jaan keskus­telun pää­paino olisi voi­nut kään­tyä po­tilaan omaan mie­lialaan ja jaksa­miseen. Voi­siko sii­hen vai­kuttaa jo­tenkin? Eh­kä diabe­teksen lääke­hoidon ja seu­rannan suh­teen olisi pää­dytty sa­maan rat­kaisuun. Toivot­ta­vasti po­tilas kui­tenkin olisi pys­tynyt pois­tumaan vastaa­no­tolta levol­li­sem­malla mie­lellä, hän­tä oli kuun­neltu ja ymmär­retty.

Lainauksen esimerkki on kuvitteellinen. Mutta siitä huomaa hyvin, kuinka Mustalahti on hoksannut yhden oleellisimmista asioista diabeteksen hoidossa:

Vaikeinta on löytää voimavaroja hoidon toteuttamiseen, erityisesti hankalissa elämäntilanteissa.

Tämähän on tavallaan päivänselvää. Vai ajatteleeko joku, että hiilihydraattien ja insuliinimäärien laskeminen olisi kynnyskysymys tai jollain tavalla vaikeaa?

Omahoidon rutiineista selviää usein maalaisjärjellä ja peruskoulutason matematiikalla.

Nykyään on olemassa myös kännykkäsovelluksia ja pumppujen annoslaskureita, eikä kaikkea tarvitse edes laskea käsin – vaikka usein se onkin kaikista vaivattominen vaihtoehto.

Mutta kun ihmisen keskittymiskyky ja muisti ovat rajallisia. Siksi kirjoitamme muistilappuja ja vältämme kännykän käyttöä ajaessa.

Esimerkiksi huoli omasta tai läheisen hyvinvoinnista kiilaa kuitenkin prioriteettilistalla helposti kaiken muun edelle. Silloin on jokseenkin turha läksyttää diabeetikkoa siitä, kuinka verensokeritasoon pitäisi kiinnittää huomiota ja kuinka insuliinit pitäisi muistaa ottaa ajallaan ja niin edespäin.

No helvetti sentään, eiköhän jokainen diabeetikko hoitotasapainosta riippumatta tiedä, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Ei kai kyse koskaan ole siitä, etteikö ihminen osaisi yksinkertaisia laskutoimituksia tai tietäisi mitä lepsuilusta omahoidon kanssa pidemmän päälle seuraa?

Vaikeassa elämäntilanteessa täytyy tehdä kompromisseja, ja diabeteksen työntäminen taka-alalle voi olla yksi niistä.

Kaikista suurin askel diabeetikon hoitotasapainon parantamiseen löytyykin järjestämällä omahoidolle aikaa ja tilaa.

Kaikenlaiset hoitovälineuutuudet ovat aina kivoja, mutta toistaiseksi futuristisimmatkin teknologialelut – kuten keinohaimojen prototyypit – vaativat edelleen paljon diabeetikon itsensä huomiota. Ja siksi diabeetikko itse on hoitomenestyksensä tuulenhalkoja.

Tohtoreita puolestaan ei tarvita pelkästään labratulosten tulkisemiseen, koska viitearvot on helppo tarkistaa netistä. Taitavan diabeteslääkärin tunnistaa siitä, että hän osaa kaivaa esiin ne todelliset omahoidon ongelmat, eikä vain nojaa kirjaviisauteensa.

***

On muuten toinenkin syy, miksi olen innoissani Mustalahden blogikirjoituksista.

Puskaradiosta nimittäin kuuluu vähän turhankin usein ikäviä uutisia siitä, kuinka hävuttömän kusipäisen lääkärin vastaanotolla joku diabeetikko on joutunut käymään.

Tottakai negatiiviset kertomukset tuppaavat leviävän internetissä hyviä kokemuksia useammin ja tehokkaammin. Ja toisaalta pitää ottaa huomioon, kuinka tarina saattaa olla värittynyt ja vääristynyt.

Mutta juuri siksi myös lääkärikentällä pitäisi tapahtua nykyajan vaatimia muutoksia.

Lääkäreiden pitäisi Mustalahden tavoin avata omia ajatuksiaan ja tuoda omia ajatuksiaan julki. Siinä olisi heille mainio keino oikoa väärinkäsityksiä ja tehdä lääkäreistä hieman helpommin lähetyttäviä. He kun saattavat joskus tuntua niin kovin etäisiltä.

Tietääkseni Sakari Mustalahden lääkäriopinnot ovat siis vielä kesken, eikä hän ole vielä päättänyt tarkempaa suuntaa uralleen. Hyvän ensivaikutelman jälkeen tietysti toivon, että hän erikoistuisi diabeteksen hoitoon.