Mika Haulo
Wednesday 20.11.2013

Tuhannen tyrimisen taktiikka

Tuore verikoe näytti taas mukavia lukemia. HbA1c oli 5,3 % eli 34 mmol/mol. Tämä vastaa 5,9 mmol/l keskimääräistä verensokeritasoa*. Voin siis hyvällä omallatunnolla onnitella itseäni hienosta suorituksesta.

Toisaalta olen täysi luuseri. Pelkästään tämän vuoden aikana olen tyrinyt sokereiden ja insuliinien kanssa lukemattomia kertoja. Hypotärinä on yllättänyt kesken kävely- ja pyörälenkin useasti. Korkean ja matalan verensokerin tuntemukset ovat menneet sekaisin keskenään. Ruokaa tehdessäni olen yli- tai aliarvioinut hiilihydraatimäärät tai ruokahalun harva se päivä.

Syntilistani on pitkä kuin nälkävuosi. Jos olisin saanut euron jokaisesta tähän asti tekemästäni virheestä, olisin rikas mies. Miten siis on mahdollista, että täräytän tiskiin kerta toisensa jälkeen veriarvoja, joita voisi mitata täysin terveeltä mattimeikäläiseltä?

Vastaus on perin yksinkertainen: olen ryssinyt niin julmetun monta kertaa, että olen oppinut välttämään virheitä suurimman osan ajasta. Riittävän monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen alkaa insuliinien, syömisten ja liikkumisten yhteensovittaminen kummasti sujua.

Toinen tärkeä seikka on se, että en ole pelännyt virheitä tai lannistunut pienistä epäonnistumisista. Ainoa todellinen moka olisi ollut lakata yrittämästä.

Unohtaa ei sovi myöskään verensokerimittarin ahkeraa käyttöä. Vähintään parinkymmentä mittausta päivässä on opettanut minulle enemmän verensokerin kiemuroista kuin mikään muu.

Verensokerin hallinnan harjoittelu ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin esimerkiksi pesäpallon pelaamisen opettelu. Ensimmmäinen haaste on osua palloon lyödessä. Kun se alkaa sujua, voi miettiä lyönnin tähtäämistä haluttuun paikkaan. Lopuksi tulee pelistrategian hiominen. Mikään näistä ei taatusti suju ensiyrittämällä, mutta sitkeästi harjoittelemalla pelitaidot kehittyvät.

Hutilyönnit kuuluvat asiaan niin pallopeleissä kuin diabeteksen hoidossakin. Virheistä ei kannata lannistua, mutta niistä pitää ottaa opiksi.