Mika Haulo
Monday 17.06.2013

Miksi en noudata liikuntaa harrastavien diabeetikoiden hoito-ohjeita?

Liikunnan ja diabeteksen yhteensovittaminen kuulostaa hoito-ohjeita lukemalla helpolta. Runsaiden usein– yleensä– ja tyypillisesti-sanojen saattamina saa helposti sellaisen kuvan, että homma on helppoa kuin lasten palapelin kokoaminen.

Käytännössä asianlaita ei ole niin auvoinen. Ohjeiden tiivistetty teksti ei paljasta, kuinka vaikeaa verensokerin hallinta voi todellisuudessa olla.

Toki liikunta on hyvä asia terveyden, hyvinvoinnin ja myös verensokerin hallinnan kannalta. Mutta kun harrastaa liikuntaa aktiivisesti ja säännöllisesti, vaatii verensokerin pitäminen oikeilla urillaan paljon suosituksia tarkempaa syyniä.

Diabeetikoiden* liikuntaohjeissa on kyllä totuuden siemen, mutta sellaisenaan ne ovat kovin hataria. Ohjeita ja suosituksia kannattaakin pitää vain lähtökohtana, ja soveltaa niitä omiin tarpeisiinsa sopiviksi.

Kerron pari esimerkkiä siitä, millaisia haasteita olen itse kohdannut.

Kun lähden pyörällä peruskuntolenkille, laskee verensokerini melko voimakkaasti ensimmäisen vartin aikana.  Sen jälkeen tilanne rauhoittuu, eikä seuraavan tunnin tai parin aikana tule toista alamäkeä. Ylimääräisen glukoosin tarve kasvaa vasta pitkillä monen tunnin lenkeillä, kun elimistön energiavarastot alkavat tyhjentyä.

Yleisohjeiden mukaan ennen kevyttä liikuntaa pitäisi nauttia 20 g hiilihydraattia ja liikunnan aikana puolen tunnin välein 10–20 g.

Jos noudattaisin annettuja yleisohjeita sellaisenaan, saattaisi verensokerini laskea liikunnan alussa (riittämätön alkutankkaus) ja nousta liikaa lenkin aikana (jatkuva napostelu). Mutta kun syön juuri ennen liikkeelle lähtöä 30–40 gramman hiilariannoksen, pysyy sokerikäyrä esimerkillisen tasaisena. Lenkin aikana en ota lisäannoksia säännöllisin väliajoin, vaan vain tarpeen mukaan.

Rankat urheilusuoritukset – esimerkiksi kilpailut tai pitkät kuntoajot – ovat sitten eri juttu. Niiden aikana hiilihydraattiannoksia tarvitaan verensokerin säätelyn lisäksi siksi, että jaksaa kunnialla maaliin asti.

Toinen seikka, jossa toisinaan joudun poikkeamaan yleisohjeista, on perusinsuliinitason säätäminen. Suositusten mukaan pitkäkestoista liikuntaa edeltävää perusinsuliiniannosta tulisi pienentää ainakin kolmannes, ja seuraavaa ilta-annostakin vähentää parikymmentä prosenttia.

Näitä ohjeita noudattamalla menin monesti metsään. Varsinkin raskaita liikuntapäiviä seuraavina aamuina korkealla keikkuva verensokeri oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kuoppainen tie alkoi tasoittua vasta sen jälkeen, kun aloin uida rohkeasti vastavirtaan. Pienentämisen sijaan kasvatin iltabasaalia silloin, kun takana oli rankka pyöräilypäivä. Lääkäri olisi varmaankin haukkunut hulluksi, mutta tulokset puhuivat ”hulluuden” puolesta; aamuhyperit katosivat kuin dementikon muisti.

Syitä insuliinin tarpeen kasvamiseen voin toistaiseksi lähinnä arvailla. Ehkä raskaan liikunnan päätteeksi elimistö tarvii hieman ylimääräistä insuliinia palautumiseen. Tai illan raskas asteria yllättää vielä useita tunteja syömisen jälkeen keskellä yötä, jos siihen ei varaudu tavallista suuremmalla ilta-annoksella. Mene ja tiedä.

Ratkaisu näihinkin ongelmiin löytyi verensokerimittarin ahkerasta käytöstä ja hoitorutiinien rohkeasta muokkaamisesta tilanteiden vaatimilla tavoilla.

Aina eivät sokerivammaisen asiat mene kuten elokuvissa, Strömsössä tai lääkärien sinisilmäisissä ajatuksissa. Annetut neuvot eivät toimi, ja insuliinin sopivan annostelun logiikka hämärtyy. Liikunta tekee helposti ryppyjä vakaaseenkin hoitotasapainoon sen lukuisista terveyttä edistävistä vaikutuksistaan huolimatta.