Mika Haulo
Friday 22.03.2013

Hoitomenestys ei ole sattumaa

Kun esittelin blogini Diabetesliiton Kohtauspaikka-keskustelupalstalla ja kerroin omasta hoitomenestyksestäni, leimattiin sairauteni oikopäätä poikkeuksellisen helppohoitoiseksi. Jotkut eivät millään meinanneet uskoa, että tasapainoni taustalla voisi olla mitään muuta kuin luonnostaan vakaaksi siunaantunut taudinkuva. 
Höpö höpö. 

Pärjään tautini kanssa hyvin, koska en kangistu kaavoihin, asenteeni on myönteinen ja keksin jatkuvasti uusia keinoja helpottamaan elämääni sokerivamman kanssa. Pyrin jatkuvasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, enkä koskaan tyydy keskinkertaiseen sokeritasapainoon. Otan hoitovälineistä kaiken mahdollisen hyödyn irti, ja kierrän niiden puutteet ja heikkoudet. En koskaan päästä diabetesta elämässäni niskan päälle.
Tässä muutama esimerkki konsteista, joita olen hyödyntänyt vuosien varrella :
  • Mittaan verensokerin 10-25 kertaa päivässä. 
  • Vaihdoin pitkävaikutteisen insuliinin Lantuksesta Levemiriin, koska sen profiili ja kaksi erisuuruista annosta vuorokaudessa sopivat paremmin päivärytmiini.
  • Aloin harrastaa säännöllistä liikuntaa.
  • Jätin viljat pois päivittäisestä ruokavaliosta ja vaihdoin perunan bataattiin. Aloin kiinnittää entistä tarkemmin huomiota aterian glykeemiseen indeksiin ja kuormaan.
  • Korjaan jo lievästikin korkeita verensokeriarvoja alaspäin pienellä pikainsuliiniannoksella. Tarkistan pian korjauksen jälkeen, arvioinko insuliinimäärän oikein. Tällä tavoin ehdin reagoida ajoissa virheisiin.  
  • Pistän aamuisin 1-2 yksikköä pikainsuliinia heti herättyäni – vaikka verensokeri olisi normaalilukemissa – taltuttaakseni aamunkoittoilmiön.
  • Jos valvon erityisen myöhään yöllä ja epäilen nukkuvani aamulla pitkään, pistän pari ylimääräistä yksikköä perusinsuliinia juuri ennen nukkumaanmenoa. Jos aamupiikin ottamisen aikaan vetelen vielä hirsiä täyttä häkää, hillitsee ylimääräinen annos insuliinin puutteesta johtuvaa verensokerin nousua.
  • Jos olen lähdössä illalla jonnekin, missä perusinsuliinin pistäminen saattaa olla hankalaa, piikitän osan annoksesta jo alkuillasta kotona. Jäljelle jäävän osuuden otan myöhemmin illalla tai yöllä tullessani takaisin kotiin.
  • Kokeilin hieman ylisuuren ateriainsuliinin pistämistä, jotta verensokeri ei nousisi välittömästi syömisen jälkeen turhan korkealle. Kun verensokeri kääntyi selvästi laskuun, söin jotain hiilihydraattipitoista jälkiruokaa. Luovuin kuitenkin ylisuurista annoksista, koska niitä seuraava verensokerin lasku oli turhan työläs hallita. 
  • Kokeilin toista tapaa aterianjälkeisen verensokerin nousun taltuttamiseksi ja aloin pistää ateriainsuliinin reilusti ennen syömisen aloittamista. Tämä keino on toiminut huomattavasti paremmin.
  • Pistän joskus ateriainsuliiniannoksen jopa neljässä tai viidessä erässä sopivasti ajoitettuna.
  • Mittaan verensokerin lähes välittömästi syötyäni. Tällä tavoin huomaan, jos verensokeri alkaa nousta liian jyrkästi, jolloin ehdin pistää lisäinsuliinia.

Verensokerin taidokas hallinta ei siis ole sattumaa tai synnynnäistä lahjakkuutta, vaan kovan työn tulos. Diabetes sinänsä ei koskaan ole poikkeuksellisen helppo tai vaikea sairaus, vaan erot syntyvät olosuhteista, elintavoista ja diabeetikon omasta yritteliäisyydestä. Tässä pelissä ei ehkä aina jaeta kortteja tasan, mutta kaikilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa hoitonsa sujuvuuteen tavalla tai toisella.

Tietysti erityisen tarkka verensokerin säätely on aluksi vaikeaa. Mutta esimerkiksi tuoreelle diabeetikolle eivät edes perusasiat ole helppoja. Kaikkeen tottuu ajan myötä.  
Positiivisella asenteella ja kekseliäisyydellä saavuttaa paljon. Kannattaa olla utelias hoitomenetelmien suhteen ja kulkea joskus valmiiksi viitoitetun tien sijaan omia reittejä. Oikopolkuja perille voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

Geoff Colvin selittää osuvasti kirjassaan Talent is Overrated, miksi kukaan tuskin on seppä jo syntyessään. Menestystarinoiden takana näyttäisi käytännössä aina olevan synnynäisen lahjakkuuden sijaan ahkera, tehokas ja kärsivällinen harjoittelu. Oli kyse sitten säveltämisestä, golfista, shakista, urheilusta tai vaikkapa hyvästä muistista, paljastuu mestareiden ”salaisuuksiksi” lukematon määrä harjoittelutunteja ja tuloksia tuottavat harjoitusmenetelmät.

Edes kuuluisa säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart ei ollut synnynnäisesti lahjakas, vaikka niin yleisesti luullaan. Hänen isänsä Leopold Mozart oli myös säveltäjä ja taidokas pedagogi, joka koulutti Wolgangia musiikin pariin jo pikkupojasta lähtien. Kuin sattumalta isä-Mozart lopetteli oman uransa samoihin aikoihin kuin alkoi opettaa poikaansa. Hänellä saattoikin olla näppinsä vahvasti pelissä Wolgangin varhaisimmissa teoksissa, joita hän ”korjaili” ennen niiden näyttämistä muille. Kun nuori Mozart julkaisi 21-vuotiaana ensimmäisen todella oman tuotoksensa – yhdeksännen pianokonserton – oli hän harjoitellut kurinalaisesti jo kahdeksantoista vuoden ajan.

”Effort only fully releases its reward after a person refuses to quit.” –Napoleon Hill