Mika Haulo
Monday 07.01.2013

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä

Diabeteksen hoito on Suomessa pahasti retuperällä. Lisäsairaudet uhkaavat ja niistä aiheutuvat hoitokustannukset syövät yhteiskunnan budjettiin ison loven. Tilastojen valossa diabeetikon tulevaisuus näyttää synkältä. Näin ei kuitenkaan tarvisi olla, kunhan hoitomenetelmiin saataisiin edes joku tolkku. Laatukriteerit tuntuvat olevan pahasti hukassa.


Vuoden 2010 diabetesbarometrin mukaan vuonna 2008 73 %:lla tyypin 1 diabeetikoista hoitotasapaino oli huono tai erittäin huono. Hyvän hoitotasapainon rajapyykkinä tässä tutkimuksessa oli käytetty HbA1c-arvoa 7,5 %, joka on reilusti terveiden ihmisten viitearvojen (4-6 %) yläpuolella. Erittäin huonoksi tasapainoksi laskettiin yli 10 %:n arvot. On siis oikeastaan hieman totuuden kaunistelua sanoa, että neljäsosalla tyypin 1 diabeetikoista hoitotasapaino olisi erityisen hyvä. Tyypin 2 diabeetikoilla puolestaan lähes joka toisella hoitotasapaino oli selkeästi huono.


Samana vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan yli 80 % diabeetikoista kokee diabeteksen heikentäneen elämänlaatua jollakin tavalla. Tieto ei yllätä. Kukapa heittelevän verensokerin aiheuttamasta väsymyksestä, heikosta olosta ja huonovointisuudesta nauttisi, vakavemmista haitoista (näön heikkeneminen tai sokeus, amputaatiot ja sisäelinvauriot) puhumattakaan. Jo pelkkä huoli tulevaisuudesta ja lisäsairauksien pelko ovat elämänlaatua heikentäviä asioita.

Diabeetikoiden huono tilanne näkyy myös hoitokustannuksissa. Diabetesbarometrista ilmenee, että vuonna 2007 lisäsairauksista kärsivän 1-tyypin diabeetikon hoikustannukset olivat yli 2000 euroa suuremmat kuin lisäsairauksilta välttyneen diabeetikon. Kakkotyyppiläisillä vastaava summa oli yli 4000 euroa. Molemmilla tyypeillä lisäsairaudet moninkertaistivat diabeteksen hoitokulut.

Olisi varsin loogista olettaa, että tilanteen ollessa näin huono yhteiskunta tekisi kaikkensa, jotta diabeetikoiden verensokeriarvot saataisiin pysymään mahdollisimman lähellä normaaliarvoja. Mutta vielä mitä. Lääkärien, diabeteshoitajien ja muiden diabeetikoiden asioista huolehtivien ihmisten (toisinaan myös itse potilaat mukaanlukien) lepsuilu näkyy selkeästi asenteissa, hoitomenetelmissä ja hoidon toteutumissa. Diabeetikot eivät joko osaa tai halua pitää verensokeriaan hallinnassa ja hoitohenkilökunta saattaa vähätellä riittävän hyvän hoitotasapainon merkitystä. Jopa hoitosuunnitelmien perustana yleisesti käytetty Käypä hoito -suositus sallii jo valmiiksi heikosta 7,0 %:n HbA1c-arvosta tinkimisen.

Terveydenhuoltoalan ammattilaiset (jotka toisinaan kutsuvat itseään valheellisesti asiantuntijoiksi) ovat diabetesongelmien edessä ilmeisen voimattomia. Joskus jopa kuulee väitteitä, että oikeasti hyvän hoitotasapainon (HbA1c 4-6 %) saavuttaminen ei olisi mahdollista tai edes tarpeellista. Jos vakavien lisäsairauksien, ennenaikaisten kuolemien, yleisen elämänlaadun heikkenemisen ja yhteiskunnalle aiheutuvien tarpeettomien kustannusten välttäminen ei ole tarpeellista, niin mikä sitten on?

Jopa tyypin 1 diabeetikon on mahdollista saavuttaa terveen ihmisen HbA1c-viitearvoihin yltävä hoitotasapaino ja tasainen verensokeri toimivilla menetelmillä. Tämän blogin artikkeleissa kerron, kuinka se tapahtuu. Diabeteksen tasokas omahoito vaatii oikean asenteen lisäksi sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, mutta palkintona aherruksesta on parempi olo, vakaampi terveys ja huolettomampi huominen. Välinpitämättömyys ja veltot tavoitteet kostautuvat ennemmin tai myöhemmin. Sitäpaitsi työläältäkin tuntuvat hoitorutiinit helpottuvat ajan myötä, kun niihin tottuu. Tai kuten vanha sananlasku sanoo: alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo.

Lähteet:
http://www.diabetes.fi/files/1377/Diabetesbarometri_2010.pdf (viitattu 5.1.2013)
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi50056 (viitattu 5.1.2013)