Jos me diabeetikot voisimme keskittyä vain verensokerin hallintaan, olisi se suhteellisen helppoa.

Ikävä totuus kuitenkin on se, että emme voi unohtaa kaikkia normaaleja velvollisuuksiamme: töissä on käytävä, koti pidettävä kunnossa, ruokaa täytyy tehdä ja lapsista huolehtia. Siinä sivussa pitäisi myös silloin tällöin nähdä kavereita, kuntoilla ja – jos vain suinkin mahdollista – rentoutua hieman.

Diabetes on yksiselitteisesti ylimääräinen riesa jokaisen diabeetikon elämässä. Ihmisen keskittymiskapasiteetti on rajallinen, ja verensokerista huolehtiminen ryöstää siitä väkisinkin kohtuuttoman suuren siivun, ainakin jos tavoitteena on edes kohtuullinen HbA1c-taso.

Siksi diabeteksen omahoito onkin usein kompromissien tekemistä verensokerin hallinnan ja muun elämän välillä. Verensokeria ei voi koskaan unohtaa täysin, mutta aina ei aika tai energia riitä pitämään sitä ihannelukemissa. Käytännössä sopiva ratkaisu löytyy usein jostain näiden kahden ääripään välistä.

Kerron esimerkin omasta elämästäni:

Vuodenvaihteessa kävin lomailemassa Gran Canarialla. Se oli ensimmäinen pitkä reissuni insuliinipumpun kanssa.

Olin jo aikaisemmin kokenut ongelmia pumpun kanssa. Tai tarkemmin sanottuna harmia aiheuttivat kanyylit, joiden kautta insuliini ei tuntunut imeytyvän kunnolla. Toisaalta ongelma saattoi olla myös Apidra-insuliinissa, jota olin kokeillut NoviRapidin tilalla. Joka tapauksessa verensokerini tuntui heilahtelevan ylös ja alas insuliinipumpun kanssa huomattavasti herkemmin kuin monipistoshoidolla.

Kotioloissa säädän ja korjailen verensokeriani yleensä todella aktiivisesti; ovathan kaikki hoitovälineet ruokavarastoja myöden vain muutaman askeleen päässä. Matkustaessa tätä luksusta ei ole. Kauppa ei välttämättä ole lähellä ja taskussa saattaa olla hypoeväitä vain pieni määrä. Halusin myös kokeilla, miten hieman vähemmän tiukka verensokeritavoite tuntuisi, ja lomamatka tuntui sopivalta tilanteelta tälle kokeilulle.

Tein siis kompromissin: korjailisin kohonneita verensokeriarvoja todella maltillisesti ja yrittäisin välttää hypoja erityisen paljon. Antaisin verensokerin mieluummin olla hieman koholla jos sillä varmistain, ettei se pääse laskemaan liian alas. Yhden ehdon kuitenkin asetin: korkea verensokeri ei saisi aiheuttaa huonoa ja väsynyttä oloa. Jos niin kävisi, korjaisin verensokeria alaspäin tarvittaessa aggressiivisestikin.

Taktiikkani toimi kohtuullisen hyvin, joskaan ei täydellisesti. Verensokerini oli usein hieman tavanomaista korkeammalla, mutta kuinkin selvästi alle 10 mmol/l. Pahimmat ongelmat tulivat usein aamuisin. Aamupalan aika ei reissun aikana ollut mitenkään säännöllinen, enkä pystynyt ottamaan insuliinia riittävästi etukäteen. Sen seurauksena verensokeri kohosi helposti jopa 15 mmol/l asti ja teki olon tukkoisaksi.

Todennäköisesti tällä ”lepsuilullani” ei ole juurikaan vaikutusta pitkäaikaissokeriin. Verensokerini oli kyllä ajoittain hieman koholla, mutta ei järjettömän korkealla. Jos sama olisi jatkunut viikkotolkulla, olisi se voinut näkyä HbA1c:ssä ehkä muutaman kymmenyksen nousuna. Saatan tosin ehkä jatkaa samaa kokeilua vielä kotona jonkun aikaa. Jos parin kuukauden päästä käyn laboratoriossa mittauttamassa HbA1c:n, on sitä helppo verrata joulukuun lopulla mitattuun lukemaan.

Jos siis olisin pitänyt äärimmäisen tiukkaa linjaa verensokerin kanssa lomaviikkojen ajan, en ehkä olisi saavuttanut merkittävää hyötyä pitkällä aikavälillä mitattuna, mutta lomani laatu olisi hyvinkin voinut heikentyä. Tekemäni komromissi toimi siis kohtuullisen hyvin: seurasin verensokeria aktiivisesti enkä antanut sen kohota sairaalloisen korkeisiin lukemiin. En kuitenkaan puuttunut aivan jokaiseen lievään nousuun, jotta vältin hypot eikä minun tarvinut olla jatkuvasti varpaillani, jos korjausinsuliini olisikin yhtäkkiä vaikuttanut liian voimakkaasti.

Optimaalinen omahoidon rutiini on kompromissi vapaan elämän ja tehokkaan verensokerin hallinnan välillä.