Myönnän ihan avoimesti olleeni hyvin ennakkoluuloinen insuliinipumpun käyttöä kohtaan. Nyt pari kuukautta jatkunut pumppukokeiluni on paljastanut, että olen ollut väärässä.

Ennen pumppukokeilun aloittamista luulin, että isoimmat epämukavuudet pumpun kanssa tulevat siitä, että

  • se on nukkuessa tiellä,
  • se vie housun taskussa liikaa tilaa ja
  • ylimääräisen mötikän kantaminen koko ajan mukana ahdistaa

Mikään näistä peloista ei toteutunut. Ei pumppu tietenkään täydellinen ole. Mutta ärsytyksen aiheet tulevat aivan muualta kuin alkuperäisistä ennakkoluuloistani.

Oikeasti pumpussa ärsyttää lähinnä ajoittaiset insuliinin imeytymisongelmat – jotka nekin johtuvat oikeastaan kanyylistä eivätkä itse pumpusta – ja muutamat käyttöliittymän heikkoudet.

En mene tässä artikkelissa tämän tarkemmin yksityiskohtiin näistä ongelmista. Animas Vibe -pumpusta teen erillisen postauksen, ja kanyyliongelmankin voisin jopa nostaa esille erillisessä kirjoituksessa. Tässä postauksessa halusin lähinnä tuoda esille sen, kuinka väärässä olinkaan pumppuhoidon mielekkyydestä yleisesti.

Hyviäkin puolia pumpussa nimittäin riittää:

  • Iho säästyy runsaalta piikittelyltä
  • Basaalin saa säädettyä tarkasti
  • Insuliinimäärien vienti Sokeriseurantaan onnistuu näppärästi Diasendistä ladatun tiedoston avulla
  • Myös hiilarimäärät, verensokeriarvot ja sensorin lukemat voi siirtää samalla
  • Boluksen antaminen on helppoa ja onnistuu vaikka yhdellä kädellä

Hoitovälineiden kehittyminen ja uusien hoitorutiinien omaksuminen on olennainen osa diabeteksen omahoitoa. En tietenkään tarkoita, että insuliinipumppu automaattisesti toisi autuuden. Mutta sen opin, että ei kannata tuomita uusia asioita kokeilematta.