Viime kesänä turisin tovereiden kanssa pyöräilystä ja pyöräkisoista. Keskustelu kääntyi henkilökohtaisiin tavoitteisiin. Monella se saattoi olla esimerkiksi kymmenen parhaan joukossa oleminen tai yleensäkin maaliin pääseminen kunnialla.

Minun tavoitteeni on aina voittaa. Sehän kuuluu jo kilpailun määritelmäänkin.

Realistiset odotukset ovat tietysti aivan eri juttu. Ne eivät ehkä ole kovin kirkkaita, mutta en anna sen sumentaa motivaatiotani.

Diabeteksen hoito ei mielestäni eroa tässä suhteessa kilpailuista mitenkään.

Diabeteksen hoidolla pyritään siihen, että verensokeri pysyisi niissä arvoissa, missä terve elimistö pyrkisi sen pitämään. Se on kaikille sokerivammaisille yhteinen tavoite, eikä se riipu iästä, ruumiinrakenteesta, hoitovälineistä tai mistään muustakaan. Realistiset odotukset voivat sitten vaihdella ajan ja elämäntilanteiden myötä.

Joku voisi nyt saivarrella, että viilaan pilkkua aivan turhaan. Mutta kyse ei ole vain sanamuodoista, vaan asenteesta. Siinä on pieni mutta iso ero. Korkealle asetetut tavoitteet ja kunnianhimo ovat mainioita motivaattoreita, ja jatkuvasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle kurkottaminen kehittää taitoja.

Viidenkymmenen kilon penkkipunnerrus alkaa kummasti tuntua kevyeltä sen jälkeen, kun silloin tällöin koittaa, miltä seitsemänkymmentä kiloa tuntuu käsien päällä. Parhaiten motivoituneet osaavat soveltaa tätä ajatusta myös verensokerin hallintaan.