Joitakin viikkoja sitten muuan Tytti purki pahaa oloaan internetissä. Hänen päivänsä oli mennyt pilalle sitkeästi korkealla pysyneen verensokerin takia.

Aamulla asiat olivat vielä mallillaan, kun paastosokeri oli noin 5 mmol/l tuntumassa. Tytti pisteli poskeensa pienen aamupalan, jossa oli vain 10 grammaa hiilihydraatteja, ja otti sitä vastaavan 1 ky:n insuliiniannoksen.

Aamupäivällä Tytti kuitenkin järkyttyi. Lounasaikaan mennessä verensokeri oli ampaissut pilviin; mittarissa komeili 16 mmol/l. Hän täräytti kahdeksan yksikön korjaussarjan, ja söi 30 grammaa hiilihydraatteja sisältävän ateriansa. Ylimääräistä insuliinia oli siis viisi yksikköä.

Laskennallisesti verensokerin olisi tuolla korjauksella pitänyt tulla mukavasti alas. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pari tuntia lounaan jälkeen se oli noussut entisestään.

Myöhemmin iltapäivällä oli välipalan aika, eikä hyperglykemia näyttänyt hiipumisen merkkejä. Tytti piikitti vielä lisää vastamyrkkyä vaivaansa. Tällä kertaa insuliinia virtasi seitsemän yksikköä parinkymmenen hiilarigramman välipalan seuraksi.

Siis reilu insuliiniannos pienehkön hiilihydraattimäärän kylkiäiseksi jo toistamiseen. Jokohan verensokeri olisi pian normaalilukemissa, tai edes lähellä sitä? Vai menisivätkö numerot jo hypon puolelle?

Vielä mitä. Tunti välipalan jälkeen Tytti mittasi entistäkin hulppeamman tuloksen. Tällä kertaa mittariin piirtyi yli 17 mmol/l lukema. Lisää vettä kiukaalle. Tai siis insuliinia vatsanahkaan.

Iltapäivän mittaan Tytin verensokeri aaltoili reilusti 15 mmol/l yläpuolella. Ylimääräistä insuliinia oli kulunut jo parikymmentä yksikköä, mutta korkea verensokeri piti sitkeästi pintansa.

Tytin piina hellitti vasta illansuussa, kun verensokeri palautui hiljalleen maltillisempiin arvoihin.

Tällainen koko päivän mittainen sokeriylänkö on harmillisen tuttu ilmiö monelle diabeetikolle. Tarinan Tytti on keksitty nimi, ja vaikka kertomani juttu mukaileekin todellisia tapahtumia, voisi kertomuksen päähenkilönä yhtä hyvin olla Pertti, Jaana, Irmeli tai Raimo. Koko päivän korkeat ovat minullekin tuttuja vuosien takaa.

Mikä sitten sai Tytin verensokerin tuolla tavoin villiintymään? Eikö korjaussarjojen olisi oikeastaan pitänyt tuoda verensokeri vähintään hypon rajamaille tai jopa alemmas?</p>

Tapahtumia on toki vaikea ruotia tietämättä Tytin hoitorutiineja ja taustoja tarkemmin. Pari asiaa tarinassa kiinnitti kuitenkin erityisesti huomioni.

Tytin aikaisemmista nettikirjoituksista on aistittavissa stressin, ahdistuksen tai jopa masennuksen piirteitä. Vaikka kyse olisikin vain lievästä harmista, tällaiset tunne-elämän kuohut horjuttavat helposti vakaintakin sokeritasapainoa.

Stressihormonit toimivat juuri päin vastoin kuin insuliini; verensokeri nousee, kun maksa sylkee hormonien vaikutuksesta sokerivarastojaan verenkiertoon tavallista enemmän. Niiden vaikutusta on kuitenkin todella vaikea arvioida etukäteen, mutta seuraukset näkyvät verensokerimittarissa korkeina lukemina, jos kasvaneeseen insuliinintarpeeseen ei ole osannut puuttua ajoissa tai ennakkoon.

Kaiken lisäksi niiden vaikutus saattaa kestää yllättävän pitkään. Verensokeri saattaa pyrkiä ylöspäin jopa muutaman päivän sen jälkeen, kun näennäinen mielipaha on kaikonnut.

Usein diabeetikoiden riesana on myös niin sanottu aamunkoittoilmiö, eli aamuyön ja aamun aikana erittyvän kasvuhormonin aikeuttama verensokerin kohoaminen. Se on täysin normaalia ihmiskehon toimintaa, mutta saattaa vaikeuttaa verensokerin tasapainottelua merkittävästi.

Tytti on siis saattanut olla tuona aamuna melkoisen hormonimyrskyn kourissa. Silloin hänen pistämänsä yhden yksikön aamubolus on ollut auttamatta liian pieni. Vaikka se onkin riittänyt aamupalan hiilihydraattien vastapainoksi, ei Tytin kropassa vaikuttava insuliinimäärä –  perusinsuliini mukaan lukien – ollut riittänyt hillitsemään maksan tomintaa, ja verensokeri oli kääntynyt jyrkkään nousuun.

Tytin pitkin päivää pistämät korjaussarjat saattavat näyttää isoilta niille, jotka ovat tottuneet maltillisiin korjauksiin. Selvästikään ne eivät kuitenkaan olleet riittävän suuria. Tuollainen hyperglykemia ei nimittäin ihan pienestä pistoksesta lannistu. Varsinkin, jos taustalla on arvailemani maksan vilkas toiminta.

Tilannetta voisi verrata vaikkapa patoon, jossa on nyrkin kokoinen reikä. Sen paikkaamiseen ei riitä sormenpään kokoinen nokare savea, vaikka sen länttäisi paikoilleen kuinka monta kertaa tahansa kerta toisensa jälkeen. Kolon läpi virtaava vesi vie vanhan paikan aina mennessään. Vasta riittävän iso köntti tukkii vuodon kerralla.

Aivan samalla tavalla vain riittävän iso kerta-annos insuliinia riittää selättämään vaikean hyperglykemian. Vasta silloin insuliinin määrä riittää sammuttamaan maksan sokeritehtaan ja siivoamaan ylimääräisen glukoosin verenkierrosta.

Ymmärrän toki, että reilulla kädellä lauotut korjaussarjat saattavat pelottaa. Onhan isossa korjauksessa toki ison hypon riski, jos arvio tarvittavasta insuliinimäärästä menee pieleen. Siksi hypereitä korjatessa kannattaakin pitää aina jotain nopeasti imeytyvää (mielellään siis nestemäistä) hiilihydraattia käden ulottuvilla.

Hyperglykemia ei osaa yhteenlaskua. Yksinkertainen ynnäys riittää muutenkin verensokerin hallintaan vain aniharvoin. Paras kaava verensokerin korjaamiseen on perstuntuma ja kokemuksen syvä rintaääni.
_
_