Olipa kerran neljä kaverusta, jotka asuivat sokkelossa. Nuusku ja Vippe olivat aistiensa ja vaistojensa varassa toimivia hiiriä. Hemmi ja Hoksu olivat pikkuihmisiä, joiden ajatukset täyttyivät tunteista ja uskomuksista.

He kaikki rakastivat juustoa, ja viettivät päivänsä etsien sitä eri puolilta sokkeloa. Eräänä päivänä he saapuivat juustoasemalle, jossa oli kasoittain juustoa. Siitä päivästä lähtien kaverukset suuntasivat joka aamu tälle asemalle. Heillä ei ollut huolen häivää, ja he elivät pulskasti.

Eräänä päivänä juustoasemalle saapuessaan Nuusku, Vippe, Hemmi ja Hoksu huomasivat, että siellä ei enää ollut muruakaan juustoa. Mikä neuvoksi?

Nuusku ja Vippe kirmasivat saman tien takaisin sokkeloon etsimään uutta juustoa. He olivat huomanneet juustovarantojen pienevän ja osanneet varautua siihen, että juusto loppuisi jonain päivänä.

Hemmi ja Hoksu sen sijaan olivat ihmeissään. He olivat tottuneet siihen, että juustoa oli aina helposti saatavilla ja pitivät sitä itsestäänselvyytenä.

Pikkuihmiset pohtivat päänsä puhki miettien, mitä juustolle olisi voinut käydä. Päivä toisensa jälkeen he palasivat juustoasemalle toivoen, että löytäisivät sieltä vielä juustoa. Niin ei koskaan käynyt. Hemmi ja Hoksu alkoivat vaipua epätoivoon.

Hiirillä ei ollut hätää. Heille ongelma ja sen ratkaisu olivat suoraviivaisia: juustoa ei ollut enää siellä, missä sitä oli ennen ollut, joten oli aika lähteä etsimään uutta juustoa muualta. Aikansa etsittyään Nuusku ja Vippe olivatkin löytäneet uuden juustoaseman, asettuneet sinne aloilleen ja jatkaneet huoletonta elämäänsä.

Tarina on tiivistelmä Spencer Johnsonin menestyskirjasta Kuka vei juustoni?, jossa lukijaa opastetaan suhtautumaan rakentavasti muutoksiin työssä ja elämässä.

Kertomuksen hiiret selvisivät yllättävästä tilanteesta ongelmitta, koska he olivat varautuneet muutokseen ja sopeutuivat siihen nopeasti. Pikkuihmiset sen sijaan pitivät kynsin ja hampain kiinni tottumuksistaan, vaikka se vain pahensi heidän ahdinkoaan päivä päivältä.

Tarinan opit soveltuvat myös diabeteksen hoitoon. Ei ole mitenkään tavatonta, että aika ajoin jokin asia horjuttaa hoitotasapainoa, ja tilanteen vakauttamiseksi pitää tehdä muutoksia vanhoihin hoitorutiineihin. Aina ei kannata jäädä ylianalysoimaan tilannetta pikkuihmisten tavoin, vaan toimia kuten hiiret, ja reagoida muutoksiin nopeasti.

Entä sitten, jos joudut yllättäen pistämään tavallista enemmän perusinsuliinia tai pienentämään ateriaboluksia? Vain verensokerin pitäminen tasaisena on itseisarvo.

Kun verensokeritasapainosi seuraavan kerran horjuu, koita olla miettimättä liikaa siihen johtaneita syitä. Ala etsiä tarvittavia muutoksia hoitorutiineihesi turhia viivyttelemättä. Älä jää märehtimään, vaan liiku juuston mukana.