Sokerivammaisen opas

Vinkkejä verensokerin hallintaan, apua diabeteksen omahoitoon.

Kategoria: Diabetes ja liikunta

Raskas liikunta voi nostaa perusinsuliinin tarvetta hetkeksi

Pirkan Pyöräily on taas tältä vuodelta takana. Ajoin vaihteeksi lyhyen matkan, vain noin 130 kilometriä. Mutta koska viime aikoina pyörätreenit ovat jääneet normaalia vähemmälle, oli sekin jo raskas urakka.

Tällainen rankka liikunta muuttaa hetkeksi insuliinintarvettani, mutta ei ehkä sillä tavalla mitä aluksi luulisi. Pyöräilypäivän jälkeen pistin nimittäin pari yksikköä isomman perusinsuliiniannoksen kuin normaalisti (käytän Levemiriä).

Tuloksena oli kauniin tasainen verensokerikäyrä yön yli:

Nostin perusinsuliiniannosta liikuntapäivän jälkeen – tuloksena tasainen verensokeri yön yli.

Mitä halvattua tämä tämmöinen on? Pienentäähän sitä insuliiniannosta pitäisi! Miksi ei tullut yöhypoa suurennetusta insuliiniannoksesta huolimatta?

Diabeetikoille opetetaan nyrkkisääntönä, että liikunta lisää insuliiniherkkyyttä. Siksi liikunnan jälkeen pitäisi pienentää sekä ateria- että perusinsuliiniannoksia. Liikunnan ajankohdasta riippuen myös edeltävää perusinsuliinipistosta voi olla syytä säätää.

Tämä toki pitää monesti paikkansa. Mutta yleensä kun diabeteshoitajan vastaanotolla puhutaan liikunnasta, tarkoitetaan jotain tavanomaista liikuntaa kuten kevyttä ja kohtuumittaista kävelyä, pyöräilyä tai pihatöitä.

Viiden tunnin lenkki reippaalla vauhdilla ei missään nimessä ole tästä näkökulmasta katsoen tavanomaista.

Poikkeava liikunta vaatii poikkeavat insuliinisäädöt

Liikunta toimii yhdessä asian vähän samaan tapaan kuin insuliini: se avaa soluista ”lukot”, jonka jälkeen verenkierrossa liikkuva sokeri pääsee solujen sisään. Kun liikunta tekee osan työstä, pitää insuliinia käyttää vähemmän, jotta verensokeria laskeva vaikutus ei olisi liian suuri.

Mutta kun liikunta on tarpeeksi raskasta, tulee lihaksiin pieniä vaurioita. Tämä sinänsä on ihan normaalia; liikunnan jälkeen elimistö alkaa korjata näitä vaurioita ja tekee lihaksesta vähän entistä vahvemman. Eli toisin sanoen kunto kohenee.

Näiden korjaustoimien aikana lihas on kiireinen. Sokeri ei siirry verestä lihassoluihin niin nopeasti kuin se insuliiniherkkyyden parantumisen myötä voisi siirtyä. Ehkä jopa huonommin.

Ilmiö on vähän sama kuin jos palkankorotuksen jälkeen kasvattaisi menojaan samassa suhteessa; tilille ei jää lisääntyneistä tuloista huolimatta yhtään enempää rahaa. Tai voi käydä jopa niin, että menot kasvavat enemmän kuin tulot.

Ja juuri tästä syystä on täysin mahdollista, että poikkeuksellisen rankan liikunnan jälkeen voi parin päivän ajan joutua käyttämään enemmän perusinsuliinia kuin normaalisti.

Liikunnan insuliiniherkkyyttä lisäävä vaikutus jatkuu kuitenkin useita päiviä. Ja jos liikunta on useimmiten ns. peruskuntoliikuntaa, ei tälle väliaikaiselle annoksen lisäämiselle tule tarvetta. Pitkällä aikavälillä liikunta tiputtaa keskimääräistä insuliinintarvetta selvästi.

Oma kokemus opetti

On tietysti tärkeää ymmärtää, että insuliinintarve ja sen muutokset ovat hyvin yksilöllinen asia. Tämäkin kikka toimii juuri minulla, mutta ei välttämättä jollain toisella diabeetikolla. Olen oppinut sopivan annosmuutoksen ihan vain käytännössä kokeilemalla.

Huomasin kasvaneen perusinsuliinin tarpeen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Muutaman kerran kesässä kävin maastopyöräkisoissa, joissa kisamatka oli noin 60 kilometriä. Minun kohdallani se tarkoitti noin 3,5 tunnin ajoa.

Kisapäivien jälkeen olin tietysti aivan poikki. Vanhojen oppien mukaan pienensin perusinsuliinoannosta seuraavaa yötä vasten, mutta kerta toisensa jälkeen heräsin aamulla korkeaan verensokeriin – 15 mmol/l tai enemmän.

Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, että ehkä verensokerini oli käynyt liian matalalla yön aikana, ja että kyseessä oli ns. reaktiivinen verensokerin nousu. Tuohon aikaan minulla ei vielä ollut verensokerisensoria, joten varmaa tietoa en asiasta saanut. Huomasin kuitenkin, että ongelma ei korjaantunut, vaikka pienensin ilta-annosta entisestään.

Erään kisan jälkeen päähäni pälkähti hullu ajatus:

Mitä jos tekisinkin päinvastoin kuin minua on ohjeistettu? Mitä jos vähentämisen sijaan kasvattaisin liikuntapäivän jälkeistä perusinsuliiniannosta?

Sanotaan, että raja nerouden ja hulluuden välillä on häilyvä. Haukkukaa kummaksi tahansa, mutta tuo päähänpistoni tuotti tulosta. Kun pyöräkilpailupäivien jälkeen aloin pistää tavallista enemmän perusinsuliinia, oli aina seuraavan aamun paastosokeri aina vähintään kohtuullisella tasolla.

Muutaman kilpailun jälkeen olin luonut itselleni toimivan kaavan:

  • ensimmäisenä iltana kilpailun jälkeen pistän 3 yksikköä enemmän kuin normaalisti
  • seuraava iltana pistän 2 yksikköä enemmän kuin normaalisti
  • sitä seuraava iltana yhden yksikön enemmän normaalisti
  • siitä eteenpäin voin pistää jälleen normaaliannoksia

Diabeteksen hoito on täynnä yllättäviä ja jopa epäintuitiivisia asioita. Jos jokin hoitorutiini ei toimi, älä pidättäydy siinä vain siksi, että sinua on alunperin ohjeistettu siihen. Hoitosuositukset luodaan sen mukaan, mikä yleensä tai keskimäärin toimii. Niitä on tarkoituskin sorvata juuri itselle sopivaan muotoon, vaikka diabeteshoitaja tai -lääkäri ei sitä aina osaisikaan selkeästi sanoa.

 

Pirkan Pyöräilyn reitti ja palkintomitali.

 



Preeriamainen verensokeri

Tämä juttu on julkaistu alunperin Deeblogissa 31.3.2015.

Maaliskuun alussa satoi räntää, mutta päätin silti lähteä pyörälenkille. Yksin tuskin olisin lähtenyt, mutta kun kaverini Ville pyysi seuraksi, päätin pukeutua sotisopaani ja lähteä uhmaamaan sääjumalia.

Sokerivammaisen elämää 5.3.2015

Takana oli istuen vietetty päivä ja liian lyhyet yöunet. Kaiken lisäksi tuo sensorin* perkele oli herätellyt pari kertaa yön aikana. Osin syystä, mutta myös epätarkkuuttaan ja tiukalle virittämäni hyporajan takia.

Väsytti siis.

Kaiken lisäksi olin nälkäinen. Pienen aamupalan lisäksi olin pistellyt poskeeni vain täytetyn croissantin ja pari kuppia teetä puolen päivän aikoihin. Aika kevyt kattaus meikäläisen makuun, ja kellokin oli jo puoli kolme.

Ennen pyörälenkkiä piti saada murkinaa. Urheilu pian syömisen jälkeen on joillekin kohtalotovereilleni kirosana, koska kevytkin patikointi saa heillä pikainsuliinin tehon paisumaan tolkuttomaksi – ja verensokerin tipahtamaan lattianrajaan. Siksi he mieluummin odottavat muutaman tunnin, että pikainsuliinin vaikutus lakkaa.

Minulla ei tähän kuitenkaan ollut aikaa. Siitä ei päässyt mihinkään, että ateriainsuliinin vaikutus olisi suurimmillaan kesken polkemisen. Sopiva insuliinimäärä piti arvioida tarkasti.

Kokonaan pistämättä en voinut olla, koska hiilihydraattia annoksessa oli päälle sata grammaa. Kymmenen yksikköä olisi ollut aivan liikaa. Insinöörin nahkaprosessori päätteli, että sopiva annos löytyy jostain näiden kahden ääripään väliltä.

Päädyin pistämään neljä yksikköä. Se tuskin oli liikaa, ja lisää olisi voinut ottaa tarvittaessa helposti.

***

Ruoaksi laitoin makaroni-tonnikalasalaattia – 100 grammaa makaronia, puolikas tölkki tonnikalaa ja yksi maustekurkku kuutioiksi pilkottuna. Sopivan energiapitoista mutta ei liian täyttävää murkinaa pyörälenkin alle.

Makaroneja keitin vain muutaman minuutin. Al dente on muutenkin mieleeni, mutta tällä kertaa keittoaikaan liittyi myös käytännön asia:

Pastan hiilihydraatit imeytyvät melko hitaasti, kun sitä ei keitä kovin löysäksi**.

Alimitoitettu insuliiniannos saisi normaalitilanteessa verensokerin nousemaan katonrajaan. Täyttä annosta ei kuitenkaan ennen liikuntaa voinut pistää. Mutta jos ajoitus menisi oikein, riittäisi insuliinin ja liikunnan yhteisvaikutus laskemaan verensokeria samalla tahdilla kuin hitaasti imeytyvät hiilihydraatit sitä nostaisivat.

Lenkillelähtöni hieman viivästyi, kuten tavallista, ja verensokeri pääsi hetkeksi nousemaan. Ei ihan mahdottomiin lukemiin – korkein mittamani oli 9,1 mmol/l – mutta pistin silti pari yksikköä sitä hillitsemään.

Juuri ennen lähtöä hörpin pari tölkkiä Red Bullia. Olihan sohjossa sotkeminen sentään jonkin sortin extreme-urheilua. Laskusuuntaan kääntynyt verensokerikin kaipasi hieman boostia, eikä kofeiinin tuomasta piristyksestäkään haittaa ollut.

***

Pyörälenkki sujui hyvin. Verensokeri vaihteli sensorin mukaan 5,5 – 6,5 mmol/l välillä, eli tuo pasta-ajoitukseni meni jokseenkin nappiin. Taskuissani oli kaiken varalta myslipatukoita ja tietysti insuliinikynä, mutta kertaakaan en niitä joutunut käyttämään. Toisaalta matkakin oli vain noin 40 kilometeriä, ja aikaa kului kokonaisuudessaan pari tuntia. Siinä ajassa ei verensokeri ehdi energiavarastojen tyhjentymisen takia alkaa laskemaan.

Aina eivät suunnitelmat tietenkään näin hyvin onnistu, mutta tämä päivä oli hyvä esimerkki siitä, kuinka hurjalta kuulostava epäsuhta insuliinin ja hiilihydraattien välillä voi kuitenkin johtaa siihen, että verensokeri pysyy tasaisena kuin denveriläinen preeria.

 

* Sensori eli glukoosisensori on jatkuvasti verensokeria mittaava laite

** ks. http://www.montignac.com/en/the-factors-that-modify-glycemic-indexes/

Kuva: MomentForZen, käytetty Creative Commons -lisenssillä.





Tasainen verensokeri on tyyntä myrskyn edellä

Vaakasuora verensokeriviiva on yleensä hyvä asia. Paitsi silloin, kun tasaisuutta ei odottaisi. Se saattaa olla merkki siitä, että sonta on leviämässä tuulettimeen. Näin kävi viimeksi eilen.

Olin pitkästä aikaa lähdössä pyöräilemään porukkalenkille. Kotiseurani Kaupin Kanuunat kun järjestää niitä pyöräilykaudella useamman … Lue koko juttu

Lue koko juttu