Sokerivammaisen opas

Vinkkejä verensokerin hallintaan, apua diabeteksen omahoitoon.

Kategoria: Glukoosisensorit

Sensori saa kaikki verensokerin vaihtelut näyttämään vuoristoradalta

Kun diabeetikot jakavat nettikeskusteluissa kuvia sensorikäyristään, postaavat he yleensä koko edellisen vuorokauden tiedot näyttävän käppyrän. Usein samat tyypit myös harmittelevat, että ”kylläpäs taas on ollut vuoristorataa koko päivä”.

Mutta asia sattuu olemaan niin, että lähes kaikki verensokerin liikkeet näyttävät vuoristoradalta, kun niitä tarkastelee 24 tunnin käyrällä.

Otin omasta sensoristani muutaman kuvan, joiden avulla havainnollistan, kuinka suuri vaikutus perspektiivillä on verensokerin liikkeiden tulkintaan:

Kuva 1: Kolmen tunnin käyrä; verensokerin nousu näkyy maltillisena tasankona.

Kuva 2: Koko vuorokauden käyrä, verensokerin nousu näkyy jyrkkänä ”seinänä”.

Yllä olevat kuvat on otettu samasta tilanteessa, jossa verensokerini on lähtenyt illalla nousuun. Se miltä nousu visuaalisesti näyttää, riippuu siitä, mitä versiota sensorin käyrästä katsoo.

Ensimmäisessa kuvassa on Dexcom G5 -sensorin oletusnäkymä, eli kolmen tunnin käyrä. Siitä näkee selvästi, kuinka verensokeri on lähtenyt nousuun puoli seitsemän aikoihin illalla. Vajaa tunti myöhemmin se on kohonnut korkeimpaan lukemaan. Nousun jälkeen verensokeri on tasoittunut noin 9 millimoolin tuntumaan. Verensokerin nousu on siis aika maltillinen ja loiva.

Toinen kuva on täsmälleen samasta tilanteesta, mutta olen vaihtanut sensorin näyttämään käyrää edellisen 24 tunnin ajalta. Nyt tuo samainen verensokerin nousu näyttää jyrkältä. Vaikka verensokerini ei missään vaiheessa noussut yli 10 millimoolin, käppyrän muoto luo heti mielikuvan vuoristosta ja tolkuttomasta verensokerin vaihtelusta. Jos verensokerini olisi noussut vaikkapa 12 millimooliin asti, olisi tämä mielikuva vieläkin voimakkaampi.

Katsotaan vielä toinen kuvapari. Tällä kertaa verensokerin laskusta:

Kuva 3: Tunnin käyrä ja voimakas verensokerin lasku

Kuva 4: Vuorokauden käyrä ja verensokerin voimakas lasku.

Kuvat ovat taas samasta tilanteesta. Kuva 3 on yhden tunnin käyrästä, kuva 4 vuorokauden käyrästä. Nyt perspektiivi hämää toiseen suuntaan: tunnin käppyrässä verensokerin lasku ei näytä pahalta, mutta on todellisuudessa jyrkkä kuin mikä. Tuplanuolet alaspäin toki kertovat samaa.

Kuvan 4 käyrästä näkyy hyvin, kuinka verensokerin lasku näyttää lähes vapaapudotukselta. Lähes sama jyrkkyys näkyy myös 12, 6 ja 3 tunnin käyristä (joista ei nyt tässä ole kuitenkaan kuvaa). Näiden käyrien katsominen kiinnittää siis heti huomion ja takaraivossa alkaa kaikua ”menepäs syömään”.

Näistä kuvaesimerkeistä käy ilmi, kuinka verensokerikäppyröissä ääripäät ovat usein huonoimmat vaihtoehdot. Ne joko jyrkentävät tai loiventavat nousuja ja laskuja liikaa. Silloin käyrän avulla ei saa kunnollista visuaalista vihjettä verensokerin liikkeistä päivittäisessä käytössä.

Mistä johtuu, että sensorin käyrät ovat niin erilaisia?

Kyse on lopulta ihan vain matematiikasta. Ja myös vähän korvien välistä.

Kun vaihdat sensorin skaalaa, piirtyy näytön x-akselille tietoja joko vähän pidemmältä tai lyhyemmältä aikaväliltä. Sen sijaan y-akselin skaala ei vaihdu. Esimerkiksi Dexcomin sensoreissa minimi- ja maksimiarvot ovat aina 0 – 22 mmol/l riippumatta siitä, miltä ajalta verensokeridataa näytetään.

Jyrkkyyshän tarkoittaa sitä, että kun mennään sivusuunnassa jokin matka, noustaan ylöspäin siihen nähden paljon. Jos mäki nousee sadan metrin matkalla sata metriä, on se pirun jyrkkä. Jos mäki nousee sadan metrin matkalla vain metrin, ei sitä voi juuri mäeksi sanoa.

Joten kun sensorin näytöllä x-akselia tiivistetään, täytyy laitteen piirtää sama verensokerin muutos lukemasta A lukemaan B sivusuunnassa lyhyempään tilaan. Toisin sanoen käyrä jyrkkenee.

Sensorien näytöt ovat yleensä niin pieniä, että jos niillä tarkastelee yli kuuden tunnin käyriä, lähes kaikki verensokerin muutokset näyttävät jyrkiltä.

Kun kaikki käyrän nousut ja laskut näyttävät vuorilta, ja olemme tottuneet tarkoittamaan vuoristolla liian suurta verensokerin vaihtelua, on helppo ajatella, että koko päivä on mennyt päin persettä. Siis vaikka oikeasti kyse olisi vain silmänlumeesta.

Sensoria käyttäessä on tärkeää oppia tulkisemaan niiden käyriä oikein.  



Onko diabeteksen hoito sittenkään kehittynyt kunnolla?

Diabetesliitto on ollut huolissaan tai ehkä jopa ihmeissään tyypin 1 diabeetikoiden laiskasta hoitotasapainon kehittymisestä. Näin kerrotaan Diabetesliiton asiantuntijaryhmän raportissa (2014):

”Tyypin 1 diabetesta sairastavien hoitotulokset ovat monelta osin riittämättömiä. Keskimääräinen verensokerin hoitotasapaino on jäänyt 1990-luvun tasolle, vaikka hoitomenetelmät, insuliinivalmisteet ja hoitotarvikkeet ovat sen jälkeen merkittävästi
kehittyneet.”

Mutta ovatko hoitovälineet ja -menetelmät sittenkään kehittyneet ihan niin paljoa, mitä kuvitellaan?

Ei suuria mullistuksia tärkeimmissä ja kaikkien käytettävissä olevissa hoitovälineissä

Tottakai hoitovälineissä on jotain evoluutiota tapahtunut. Kun minut diagnosoitiin vuonna 1999, ruksutti verensokerimittari 30 sekuntia. Nykyiset mittarit hoitavat homman 5 sekunnissa. Joissain mittareissa on Bluetooth-yhteys, jolla mittaustulokset saa siirrettyä automaattisesti kännykkään tai pilvipalveluun.

Älyluureissa tosiaan on tarjolla jos jonkinlaista verensokerivihkon korvaajaa. Useimmat kuitenkin tuntuvat olevan vain samaa vanhaa tavaraa digimuotoon käännettynä, mutta eivät edusta sen kummemmin mitään uudenlaista ajattelua.

Nämä ovat parannuksia, mutta eivät mullistuksia.

Toki kaikki pienetkin parannukset diabeetikoiden päivittäisiin hoitovälineisiin ovat tietysti tervetulleita. Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia, joiden ansiosta yksinään olisi syytä odottaa selkeitä muutoksia diabeetikoiden hoitomenestyksessä.

Glukoosisensorointi sen sijaan edustaa jo selkeämpää uudistusta diabeetikon elämässä. Monet ovat huomanneet, että ero on kuin yöllä ja päivällä, kun näkee verensokerin liikkeet jatkuvasti verrattuna yksittäisiin ja satunnaisiin pistokokeisiin.

Myös tiettävästi ensimmäinen pitkäaikainen tutkimus sensoroinnin käytöstä osoittaa selkeitä hyötyjä. Tuo tutkimus vihjailee myös siitä, että insuliinipumpun käyttö ei yksinään tekisi kovin autuaaksi.

Suomessa sensoroinnin käyttö omahoidon apuvälineenä on kuitenkin vasta pikkuhiljaa yleistymässä. Siksi sen positiiviset vaikutukset eivät vielä näy tilastoissa.

Insuliinien kehitys sama juttu: hyviä parannuksia, mutta ei mullistuksia

Insuliinien kehityksen tuloksena meillä on entistä tasaisempi vaikutus perusinsuliineissa ja nopeampi ja lyhyempi vaikutusaika pikainsuliineissa. Ensimmäinen käyttämäni ateriainsuliini oli Actrapid, jonka kanssa piti odottaa puoli tuntia ennen pienintäkään vaikutusta. Nykyiset pikainsuliinit alkavat toimia jo 10 minuutissa, joskin täysi teho alkaa niilläkin vasta tunnin kuluttua pistämisestä.

Insuliinien parantuneet ominaisuudet ovat oikein hyödyllisiä. Mutta nekin ovat tosiaan vain parannuksia, eivät todellisia mullistuksia. Mullistus olisi esimerksi sellainen valmiste, joka osaisi vapauttaa juuri oikean määrän insuliinia verensokeritason mukaan. Tai sellainen insuliini, jonka ensimmäinen ja nopein vaikutus kohdistuisi maksaan, kuten terveen haiman erittämä insuliini tekee.

Entä hoitomenetelmät? Onko niissäkään tapahtunut mitään selkeitä muutoksia?

Hoitomenetelmät ovat kehittyneet häpeällisen vähän

Kun katson, mitä Käypä hoito -suositukset diabeteksen osalta sanovat, huomaan hyvin vähän eroa siihen, miten asiat olivat 15 vuotta sitten. Suositusten sisältö on hyvin pintapuolinen raapaisu, eikä loppujen lopuksi kerro paljoakaan tyypin 1 diabeteksen omahoidosta.

Psykososiaalisen tuen osalta en muista, miten asiat vuosituhannen vaihteessa olivat. Glukoosisensorit olivat siihen aikaan vasta kehittymässä, joten niistäkään ei aikoinaan ollut puhetta. Joka tapauksessa on hyvä, että nämä molemmat ovat nykyään edes jollain tapaa osa diabetesksen hoitoa – vaikka paremminkin voisi olla.

Minulla on joitakin ideoita siihen, miten hoitokäytäntöjä voisi kehittää. Mutta niistä kerron joskus myöhemmin. Tämän postauksen osalta oleellista on, että hoitomenetelmissäkään ei mielestäni ole tapahtunut mitään todella suuria muutoksia viimeisten 10 – 15 vuoden aikana.

Muutama asia Käypä hoito -suosituksissa minua kyllä häiritsee. Rivien välistä voi lukea, että

  • Diabeetikoita ei niinkään rohkaista tavoittelemaan erityisen hyviä tuloksia, vaan ”annetaan lupa” lepsuilla (=määritellään mikä on hyvä tasapaino, mutta sanotaan että huonompaakin saa pyrkiä).
  • Verensokerin mittaamiselle rakennetaan selkeät puitteet ja määrä, milloin ja miten paljon on suotavaa mitata.
  • Uutta teknologiaa, kuten glukoosisensoreita, saa käyttää vain silloin, kun on pahoja ongelmia omahoidossa.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä suositukset kertovat jatkuvan sensoroinnin perusteeksi:

”Pitkäaikaisen käytön aiheita ovat vakavien hypoglykemioiden esiintyminen hoitomuutoksista huolimatta ja hypoglykemian varoitusoireiden puuttuminen.”

Mutta eihän se näin ole. Sensorin käytön perusteena pitäisi olla se, että henkilöllä on ykköstyypin diabetes. Sen monimutkaisempia sääntöjä ei pitäisi olla.

En suoraan sanottuna ymmärrä sitä logiikkaa, että diabeetikon pitäisi oletuksena tyytyä primitiivisiin välineisiin, vaikka markkinoilla on runsaasti elämää helpottavaa teknologiaa. Miksi parhaita hoitovälineitä saisi käyttää vain silloin, kun on pahoja hoito-ongelmia?

Teknisten apuvälineiden käyttö väliaikaisesti on yhtä järkevää kuin laihduttaminen kuuriluotoisesti. Terveydenhuollon ammattilaiset kyllä ymmärtävät, että onnistunut painonhallinta perustuu elämäntapojen ja ruokailutottumusten pitämiseen jatkuvasti kunnossa. Jostain syystä tämä ajatus ei ole päässyt osaksi diabeteksen hoitoa, vaan panostaa saisi vain silloin, kun ongelmia on jo ilmaantunut. Ja kun ongelma korjaantuu, halutaan ongelman korjannut apu viedä pois.

Niin kauan kun logiikka on tällainen, ei selkeitä parannuksia diabeetikoiden hoitotasossa ole luvassa.



Sensori on insuliinipumppua tärkeämpi apuväline diabeteksen omahoidossa

Tšekkiläinen tutkimus kertoo, että tyypin 1 diabeetikoille on enemmän hyötyä glukoosisensorista kuin insuliinipumpusta. Tutkimus on julkaistu viime vuonna, ja sen ovat tehneet joukko tutkijoita prahalaisesta Kaarlen yliopistosta.

Tutkittavana oli yhteensä 65 tyypin 1 diabeetikkoa. He olivat iältään 24-44-vuotiaita, sairastaneet diabetesta … Lue koko juttu

Lue koko juttu



Mielenkiintoisia tuoteuutuuksia Dexcomilta

Verkkojulkaisu Diatribe kertoi viime viikolla kahdesta uudesta Dexcomin sensorista, joita voidaan odottaa markkinoille lähivuosina.

Toinen uutuuksista on G6, joka on suoraa jatkumoa tutuille G4- ja G5-malleille. Mutta selkeästi mielenkiintoisemmalta vaikuttaa Dexcomin ja Verily-yhtiön* yhteinen kehityshanke, jonka tuloksena näyttäisi … Lue koko juttu

Lue koko juttu



Dexcom G4 reidessä

Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, miten FreeStyle Libre -sensori toimi reiteen asennettuna. Nyt testipenkkiin pääsi Dexcom G4.

Kummassakaan sensorissa reisi ei ole suositeltu tai virallisesti hyväksytty paikka; Libressä se on käsivarren takaosa, Dexcomissa vatsan seutu (tai lapsilla myös pakarat).

Tämä ei … Lue koko juttu

Lue koko juttu