Sokerivammaisen opas

Vinkkejä verensokerin hallintaan, apua diabeteksen omahoitoon.

Kategoria: Asenne ja motivaatio diabeteksen omahoidossa

Hopeareunuksia löytyy, kun etsit niitä

Minulla on paha tapa korjata korkeaa verensokeria vähän liiankin aggressiivisesti. Hyvää siinä on se, että korkeat lukemat tulevat tosiaan nopeasti alas, kun insuliinia on käytetty ylenpalttisesti. Huonoa on se, että verensokerin lasku ei pysähdy itsestään, vaikka sopiva taso on jo saavutettu. Sen sijaan se jatkaa kaavamaisesti työtään koko neljän tunnin vaikutuksen ajan.

Ylikorjaukseni johtuvat puhtaasti siitä, että ärsyynnyn ihan itse tekemästäni virheestä, jonka vuoksi verensokeri on päässyt korkealle. Sitten ”rankaisen” verensokeria hukuttamalla sen insuliiniin. Aika typerä logiikka, eikö vain?

Hypoglykemian välttämiseksi tällaisen ylisuuren korjausannoksen jälkeen täytyy tietysti syödä. Joskus käy niin hyvin, että normaali ruokailu osuu juuri siihen hetkeen, kun verensokerin laskua pitää alkaa loiventamaan. Mutta ei aina; joskus hypon ehkäisy on lähes kirjaimellisesti pakkopullaa. Jokainen hypon takia pakkosyömisen kokenut diabeetikko tietää, kuinka ärsyttävää se on.

Näin meinasi käydä viimeksi pari päivää sitten. Verensokerini pääsi lipsahtamaan korkealle, pistin peräkkäisiä korjauksia, ja uusia blogijuttuja luonnostellessani menin vähän laskuissa sekaisin siitä, paljonko olinkaan yhteensä pistänyt.

Kun sensorin lukema oli tipahtanut aavistuksen kympin alapuolelle, tein tarkistuksen sormenpäästä: 6,4 mmol/l. Koska sensorin lukema tulee aina pienellä viiveellä, pystyin päättelemään tästä, että verensokerini laski aika nopeasti. Söin vähän ylimääräistä yöpalaa, mutta epäilin ettei se riitä. En kuitenkaan millään halunnut syödä ähkyä ennen nukkumaanmenoa, mutta pakko kai se oli.

Tai ei sittenkään.

Olin viime viikolla käynyt ostamassa lisää energiageelejä Pirkan Pyöräilyä varten. Perinteisen sitruunageelin lisäksi ostin yhdet pussit kolmea uutta makua: mustaherukka, vadelma ja omena. Vain yhdet kutakin, koska joskus päällepäin hyvältä vaikuttavat maut ovat todellisuudessa kaameaa esanssimoskaa. Kaikki uudet geelit ja muut energiaeväät kannattaa testata ennakkoon, koska jos maha menee sekaisin, on se pienempi ongelma kotioloissa kuin kesken pitkän pyörälenkin. Eikä sekään niin kivaa ole, jos kotiin on 80 km, ja ainoan mukana olevan geelivaihtoehdon mauksi paljastuu kissanpaska.

Joten mikä onkaan parempi hetki testata nopeasti imeytyvää sokeria kuin se tilanne, jolloin ihan oikeasti tarvitsee jotain nopeasti imeytyvää sokeria? Päädyin lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla: estin hypon ja sain testattua yhden kolmesta geelimausta.  Oli aika lähellä, että olisin vain uppoutunut manaamaan diabetesta ja hankkimaan itselleni ähkyn jollain muulla syömisellä.

Ihmisellä tuppaa olemaan taipumus huomioida enemmän huonoja kuin hyviä asioita. Siksi niitä hyviä asioita pitää osata joskus etsiä ihan ajatuksen kanssa. Ei diabeteskaan pelkkää elämän alamäkeä ole. Monet ovat esimerkiksi kertoneet alkaneensa syödä entistä terveellisemmin ja muutenkin parantaneet elämäntapojaan diabeteksen takia. Harvalla pilvellä on niin paksu hopeareunus.

 

Kuva: Ian Jacobs / CC BY-NC 2.0



Opittu avuttomuus vaivaa myös diabeetikoita

Amerikkalainen psykologi Martin Seligman teki vuonna 1967 kokeen, jossa koirille annettiin sähköiskuja. Siitä saadut havainnot voivat ehkä selittää osaltaan sen, miksi ykköstyypin diabeetikoita vaivaa niin usein hoitomotivaation puute.

Kokeessa koirat jaettiin kolmeen ryhmään. Koe koostui kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa koirat puettiin valjaisiin. Ryhmän 1 koirat eivät kuitenkaan saaneet sähköiskuja lainkaan, vaan niiden annettiin olla valjaissa jonkin aikaa ja päästettiin sitten vapaaksi. Ryhmien 2 ja 3 koirat oli kytketty yhteen. Kun kakkosryhmän valjaisiin johdettiin sähköä, sai myös kolmosryhmän koira sähköiskun.

Molemmilla koirilla oli edessään kytkin, jota painamalla sähköiskun sai loppumaan – mutta vain ryhmän 2 kytkin toimi oikeasti. Ryhmän 3 koirien näkökulmasta sähköiskut alkoivat ja loppuivat satunnaisesti, eivätkä ne itse voineet asialle yhtään mitään.

Kokeen toisessa osassa koirat laitettiin yksitellen laatikkoon, jonka kahta puoliskoa erotti matala väliseinä. Ryhmän 1 ja 2 koirat oppivat nopeasti, että sähköiskut pystyi välttämään hyppäämälle laatikon toiselle puolelle. Mutta useimmat ryhmän 3 koirista jäivät avuttomina paikalleen ulisemaan. Sillä kertaa ne eivät edes yrittäneet tehdä mitään sähköiskujen välttämiseksi.


Tämä psykologinen ilmiö on nimeltään opittu avuttomuus (engl. learned helplessness).

Kolmosryhmän koirat olivat kokeen ensimmäisessä osassa oppineet, että sähköiskuja ei voinut mitenkään hallita. Vaikka toisessa osassa kärsimyksen välttäminen oli vain yhden pienen loikan takana, eivät koirat sitä ymmärtäneet. Eivät edes, vaikka niitä houkuteltiin ja kutsuttiin herkuilla ja näytettiin, kuinka kahden muun ryhmän koirat toimivat.

Kolmosryhmän koirat pääsivät jyvälle pakotiestä vasta sitten, kun niitä fyysisesti liikuteltiin laatikon puolelta toiselle.


Myös ykköstyypin diabeetikoita vaivaa toisinaan opittu avuttomuus. Tai ainakin kuulen silloin tällöin tuskailua siitä, kuinka on turha yrittää hallita verensokeria, koska ”ei siitä kuitenkaan mitään tule eikä mikään keino auta”.

Mutta jotka tuollaista väittävät, ovat mielestäni väärässä.

Omahoidon rutiinit jämähtävät, koska hoitovälineet kehittyvät hitaasti

Hoitovälineet, insuliinit ja diabeetikoille tarjolla olevat palvelut kehittyvät jatkuvasti. Omahoidosta tulee hetki hetkellä vähän helpompaa kuin ennen.

Muutokset ovat kuitenkin niin hitaita, että diabeetikko ehtii helposti rutinoitua vanhoihin (ja ehkä tehottomiin) tapoihinsa, eikä omaksu uusia hoitotapoja tai -välineitä. Toki asiaan vaikuttaa sekin, että esimerkiksi uusien hoitovälineiden hankinta ei ehkä ole lainkaan diabeetikon itsensä käsissä – niitä vehkeitä saa, mitä omassa hoitotarvikejakelussa sattuu olemaan tarjolla.

Oleellisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että usein omahoitoa jarruttaa eniten diabeetikon oma asenne ja motivaation puute. Mahdottomia asioita on oikeasti vähemmän mitä monet luulevat.

Mitä kauemmaksi diabeteksen hoidon menneisyyteen mennään, sitä enemmän diabeetikot ovat olleet kuin koiria, joilla ei ole ollut mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ennen vanhaan insuliinit olivat tosiaan kankeita, eikä kotioloissa ollut välttämättä mitään keinoa mitata verensokeria.

Kun insuliinit ja hoitovälineet kehittyvät, pitää myös hoitotapojen muuttua. Ensimmäisiä insuliineja pistettiin kerran päivässä. Elämä rytmittyi insuliinin ehdoilla, erityisesti ruokailujen osalta.

Modernien pitkä- ja pikavaikutteisten insuliinien ja insuliinipumppujen kanssa asetelma on kääntynyt täysin päinvastaiseksi: diabeetikko elää elämäänsä kuten haluaa, ja sovittaa insuliinihoidon sen mukaiseksi. Nykyään tuntuisikin hölmöltä, jos joku ykköstyypin diabeetikko yrittäisi pärjätä vain yhdellä Levemir-pistoksella ilman pikainsuliineja ja sitten voivottelisi, kuinka hankalaa omahoito on.

Ehkä jokin verensokeriongelma on tosiaan joskus pitänyt satojen yritysten jälkeen todeta vaikeaksi ellei mahdottomaksi ratkaista. Mutta aina silloin tällöin kannattaa nostaa asia uudelleen tyhjälle pöydälle ja katsoa, olisiko olemassa jokin uusi menetelmä, väline tai insuliini, joka tekisi ongelman ratkaisemista jopa naurettavan helppoa.

Yrittääkö hoitotiimi korjata väärää ongelmaa?

Seligmanin koirakoe opetti, että avuttomuuden tunne huijaa uskomaan, että kurjuus kestää ikuisesti. Vaikka todellisuudessa kurjuuden aiheuttaja on saattanut jo poistua tai sen välttämiseen olisi ilmaantunut jokin keino. Myöhemmissä kokeissa on tosin opittu, että myös ihmisen perusluonne vaikuttaa tähän; pessimistiset ihmiset sortuvat opittuun avuttomuuteen positiivisia ihmisiä helpommin.

Diabeetikoiden hoitomotivaatio-ongelmia yritetään ehkä estää väärin keinoin. Koirat eivät motivoituneet hyppäämään sähköiskuilta turvaan, vaikka periaatteessa tiesivätkin sen olevan mahdollista ja vaikka palkkioksi tarjottiin herkkuna. Yhtä heikosti taitaa toimia diabeetikoiden kannustaminen parempaa itsensä hoitamiseen, kun porkkanoina on parempi olo ja pienempi lisäsairauksien riski.  Tai ehkä diabeteslääkärit ja -hoitajat yrittävät paneutua vääriin asioihin. Ehkä ongelma ei olekaan siitä, että diabeetikoilla olisi omahoidon perusteet – hiilihydraattien laskenta jne. – hukassa. Vaan että todellinen pullonkaula olisikin esimerkiksi kaikessa psykologisessa kuormassa, jota sairaus tuo diabeetikon elämään kaiken kylkiäisenä.

Hoitomotivaattoriksi tarvitaan selkeästi jotain muuta. En ehkä osaa sanoa, mikä se käytännön kuningasidea on. Toivottavasti kuitenkin jo tieto siitä että mahdottomilta tuntuviin asioihin voi ajan myötä löytyä ratkaisu auttaa sytyttämään tarvittavan kipinän.



Miksi verensokeri laskee joskus helposti ja joskus ei?

Jonain päivänä verensokeri on koholla, eikä meinaa tulla alas vaikka kuinka pistäisi insuliinia. Toisena päivänä taas pienikin bolus vetää sokerit hetkessä hypolukemiin.

Kuulostaako tutulta? Miksi verensokerin hallinta tuntuu olevan aina niin epäloogista? Miksi insuliini voi toimia jopa peräkkäisinä päivinä niin … Lue koko juttu

Lue koko juttu



Miten diabeteslääkärin saisi ottamaan vastuuta omasta työstään?

Diabeteslääkärit peräänkuuluttavat usein diabeetikon vastuuta omasta hoidostaan. Mutta missä on lääkäreiden vastuu? Miksi diabeteslääkärit saavat esimerkiksi päättää diabeetikon hoitovälineistä, mutta eivät joudu kantamaan seurauksia, jos hoitulokset jäävät heikoiksi ja lisäsairauksia ilmaantuu?

Lue koko juttu