Lääkärilehti uutisoi tänään hienoista tuloksista lasten ja nuorten diabeteksen hoidossa: ruotsalaisen Swe­diabkids IQ -kou­lu­tus­mallin käyttöönoton jälkeen oli espoolaisen Jorvin sairaalan potilaiden keskimääräinen hoitotasapaino tippunut kansainvälisille tavoitetasoille. Myös hyvässä hoitotasapainossa olevien diabeetikoiden määrä oli lisääntynyt.

On mahtavaa, että diabeetikoiden hoitotulokset paranevat, ja että hoitotiimit hakeutuvat koulutuksiin parantamaan omaa osaamistaan. Mutta muutama asia tuossa Lääkärilehden jutussa jäi mietityttämään.

Mikä on siis ruotsalaisten oivallus hyvän hoitotasapainon saavuttamiseen?

Jutussa haastateltu laste­nen­dok­ri­no­logi Ma­ri Pulk­kinen tiivistää asian näin:

”Avai­na­jatus oli, et­tä poti­laita ja per­heitä ei pys­ty muut­tamaan. Pi­tää muut­taa omaa toi­mintaa, ja se hei­jastuu sii­hen, mi­tä po­tilaat ja per­heet te­kevät.”

Suomessa on jo vuosikausia sanottu, että diabeteksen hoito mukautetaan diabeetikon elämään sopivaksi. Ei siis kuten vielä joskus 70-luvulla, jolloin diabeetikoille määrättiin tarkat insuliiniannokset ja kellonajat, jolloin ne piti ottaa. Ruokailu ja oikeastaa koko elämänrytmi sitten mukautuivat näiden määräysten ympärille. Jos ohjeessa sanottiin, että pitää syödä kolme perunaa, ne piti myös syödä, vaikka ei olisi ollut nälkä.

Pulkkisen lausahdus kuulostaa siltä, että vaikka diabeetikoille on jo pitkään sanottu, että hoito mukautuu heidän elämäänsä, on heitä silti yritetty muovata siihen malliin, mikä diabeteslääkärin tai -hoitajan mielestä on hyvä.

Ole johdonmukainen

Muina uusina havaintoina Lääkärilehden jutussa mainitaan, että hoidon pitäisi olla johdonmukaista. Tämä on loogista, koska diabeetikko saattaa käydä saman hoitopaikan sisällä useamman eri lääkärin tai hoitajan juttusilla. Heiltä saadut kommentit ja hoito-ohjeet eivät siis saa olla keskenään ristiriidassa. Tavallaanhan tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.

Muistan edelleen elävästi erään käyntini Tampereen diabetesvastaanotolla joitakin vuosia sitten. Kävin ensin lääkärin juttusilla, joka kommentoi perusinsuliinimääräni olevan suhteellisen pieni verrattuna käyttämääni kokonaisinsuliinimäärään nähden. Sen jälkeen menin käytävän toiselle puolelle diabeteshoitajan luoksen. Hän puolestaan oli sitä mieltä, että perus- ja ateriainsuliinimääräni ovat aika hyvin tasapainossa.

Yksi sinänsä harmittomalta kuulostanut ja pieni lausahdus romutti koko porukan uskottavuuden.

Entä minkä muun kullanarvoisen asian ruotsalainen koulutus opetti suomalaisille diabeteshoitajille?

Älä nalkuta

”Jos potilaan hoitotasapaino on huono, älä syyttele vaan kannusta ja opeta.”

Hämmästyttävää, jos tällaisen asian oivaltamiseen on tarvittu koulutus.

Meillä diabeetikoillahan on vain koko elämän kestävä sairaus, jonka laimlyönti alentaa elämänlaatua merkittävästi ja pahimmassa tapauksessa vie hengen. Hoitovälineemme ovat auttamattoman epätarkkoja siihen nähden, kuinka kapea on optimaalisen verensokerin vaihteluväli.

Me emme saa selkeää notifikaatiota siitä, jos jokin asia alkaa joko hiljakseen tai nopeasti vaikuttaa verensokeriin. Pystymme vain tarkkailemaan jälkeisvaikutuksia verensokerimittarin tai sensorin avulla. Mutta kun nämä vaikutukset näkyvät, on vahinko jo tapahtunut, ja korjausliikkeet tulevat auttamattomasti jälkijunassa.

Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että verensokeriin vaikuttaa tolkuttoman moni asia. Ruoan hiilihydraatit ovat vain yksi tekijä. Niiden vaikutusta pystymme ehkä parhaiten arvioimaan, mutta emme läheskään täydellisesti.

Pystymme kyllä laskemaan hiilihydraattien määrän – joka sekin on jo riittävä riesa – mutta emme vaikutusnopeutta. Mutta sekin on tärkeä tieto, koska insuliini vaikuttaa kaavamaisesti eikä sen toimintaa pysty annostelun jälkeen pysäyttämään, vaikka tarvetta olisi.

Itse hiilihydraattipitoisen ruoka-aineen lisäksi myös kaikki muu lautasella oleva vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti hiilarit alkavat imeytyä. Muuttujia on pirun monta, eikä niiden seuraamisessa meinaa millään pysyä perässä.

Kaikki tämä vaatii tolkuttoman paljon aikaa ja energiaa. Hyviin hoitotuloksiin pääseminen vaatii sinnikästä harjoittelua vuodesta toiseen. Usein kehittyminen tapahtuu puuduttavan hitaasti. Omahoidon opettelu on pitkäpiimäistä puuhaa, joten kaikista vähiten sen aikana kaipaamme kenenkään mäkätystä tai syyllistämistä, jos välillä menee vähän huonommin. Erityisesti, jos tuo palaute tulee sellaiselta ihmiseltä, jolla ei itsellään ole päivänkään kokemusta diabeetikkona olosta. Valkoinen takki harteilla ei tuo erityisoikeuksia valittamiseen.


Minua ihmetyttääkin suuresti, miksi suomalainen diabeteslääkäri pitää itseään äärimmäisen tärkeänä osana diabeetikon hoitoketjua. Hän haluaa kyllä kunniaa onnistumisesta, mutta kun ongelmia tulee, siivoaa tohtori itsensä yhtälöstä pois ja siirtää vastuun epäonnistumisesta suoraan diabeetikolle.

Näitä nalkuttavia puoskareita on vielä olemassa, mutta kuten kaikessa muussakin diabeteksen hoidon osa-alueessa, asiat paranevat vuosi vuodelta. Uskon vakaasta tämänkin ongelman poistuvan ennen pitkää. Hyvänä ennusmerkkinä toimii Jorvin sairaalan diabetestiimin kyky ja halua oppia entistä paremmiksi hoitajiksi.

Liz Bridges