Onko diabeteksen hoito sittenkään kehittynyt kunnolla?

Diabetesliitto on ollut huolissaan tai ehkä jopa ihmeissään tyypin 1 diabeetikoiden laiskasta hoitotasapainon kehittymisestä. Näin kerrotaan Diabetesliiton asiantuntijaryhmän raportissa (2014):

”Tyypin 1 diabetesta sairastavien hoitotulokset ovat monelta osin riittämättömiä. Keskimääräinen verensokerin hoitotasapaino on jäänyt 1990-luvun tasolle, vaikka hoitomenetelmät, insuliinivalmisteet ja hoitotarvikkeet ovat sen jälkeen merkittävästi
kehittyneet.”

Mutta ovatko hoitovälineet ja -menetelmät sittenkään kehittyneet ihan niin paljoa, mitä kuvitellaan?

Ei suuria mullistuksia tärkeimmissä ja kaikkien käytettävissä olevissa hoitovälineissä

Tottakai hoitovälineissä on jotain evoluutiota tapahtunut. Kun minut diagnosoitiin vuonna 1999, ruksutti verensokerimittari 30 sekuntia. Nykyiset mittarit hoitavat homman 5 sekunnissa. Joissain mittareissa on Bluetooth-yhteys, jolla mittaustulokset saa siirrettyä automaattisesti kännykkään tai pilvipalveluun.

Älyluureissa tosiaan on tarjolla jos jonkinlaista verensokerivihkon korvaajaa. Useimmat kuitenkin tuntuvat olevan vain samaa vanhaa tavaraa digimuotoon käännettynä, mutta eivät edusta sen kummemmin mitään uudenlaista ajattelua.

Nämä ovat parannuksia, mutta eivät mullistuksia.

Toki kaikki pienetkin parannukset diabeetikoiden päivittäisiin hoitovälineisiin ovat tietysti tervetulleita. Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia, joiden ansiosta yksinään olisi syytä odottaa selkeitä muutoksia diabeetikoiden hoitomenestyksessä.

Glukoosisensorointi sen sijaan edustaa jo selkeämpää uudistusta diabeetikon elämässä. Monet ovat huomanneet, että ero on kuin yöllä ja päivällä, kun näkee verensokerin liikkeet jatkuvasti verrattuna yksittäisiin ja satunnaisiin pistokokeisiin.

Myös tiettävästi ensimmäinen pitkäaikainen tutkimus sensoroinnin käytöstä osoittaa selkeitä hyötyjä. Tuo tutkimus vihjailee myös siitä, että insuliinipumpun käyttö ei yksinään tekisi kovin autuaaksi.

Suomessa sensoroinnin käyttö omahoidon apuvälineenä on kuitenkin vasta pikkuhiljaa yleistymässä. Siksi sen positiiviset vaikutukset eivät vielä näy tilastoissa.

Insuliinien kehitys sama juttu: hyviä parannuksia, mutta ei mullistuksia

Insuliinien kehityksen tuloksena meillä on entistä tasaisempi vaikutus perusinsuliineissa ja nopeampi ja lyhyempi vaikutusaika pikainsuliineissa. Ensimmäinen käyttämäni ateriainsuliini oli Actrapid, jonka kanssa piti odottaa puoli tuntia ennen pienintäkään vaikutusta. Nykyiset pikainsuliinit alkavat toimia jo 10 minuutissa, joskin täysi teho alkaa niilläkin vasta tunnin kuluttua pistämisestä.

Insuliinien parantuneet ominaisuudet ovat oikein hyödyllisiä. Mutta nekin ovat tosiaan vain parannuksia, eivät todellisia mullistuksia. Mullistus olisi esimerksi sellainen valmiste, joka osaisi vapauttaa juuri oikean määrän insuliinia verensokeritason mukaan. Tai sellainen insuliini, jonka ensimmäinen ja nopein vaikutus kohdistuisi maksaan, kuten terveen haiman erittämä insuliini tekee.

Entä hoitomenetelmät? Onko niissäkään tapahtunut mitään selkeitä muutoksia?

Hoitomenetelmät ovat kehittyneet häpeällisen vähän

Kun katson, mitä Käypä hoito -suositukset diabeteksen osalta sanovat, huomaan hyvin vähän eroa siihen, miten asiat olivat 15 vuotta sitten. Suositusten sisältö on hyvin pintapuolinen raapaisu, eikä loppujen lopuksi kerro paljoakaan tyypin 1 diabeteksen omahoidosta.

Psykososiaalisen tuen osalta en muista, miten asiat vuosituhannen vaihteessa olivat. Glukoosisensorit olivat siihen aikaan vasta kehittymässä, joten niistäkään ei aikoinaan ollut puhetta. Joka tapauksessa on hyvä, että nämä molemmat ovat nykyään edes jollain tapaa osa diabetesksen hoitoa – vaikka paremminkin voisi olla.

Minulla on joitakin ideoita siihen, miten hoitokäytäntöjä voisi kehittää. Mutta niistä kerron joskus myöhemmin. Tämän postauksen osalta oleellista on, että hoitomenetelmissäkään ei mielestäni ole tapahtunut mitään todella suuria muutoksia viimeisten 10 – 15 vuoden aikana.

Muutama asia Käypä hoito -suosituksissa minua kyllä häiritsee. Rivien välistä voi lukea, että

  • Diabeetikoita ei niinkään rohkaista tavoittelemaan erityisen hyviä tuloksia, vaan ”annetaan lupa” lepsuilla (=määritellään mikä on hyvä tasapaino, mutta sanotaan että huonompaakin saa pyrkiä).
  • Verensokerin mittaamiselle rakennetaan selkeät puitteet ja määrä, milloin ja miten paljon on suotavaa mitata.
  • Uutta teknologiaa, kuten glukoosisensoreita, saa käyttää vain silloin, kun on pahoja ongelmia omahoidossa.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä suositukset kertovat jatkuvan sensoroinnin perusteeksi:

”Pitkäaikaisen käytön aiheita ovat vakavien hypoglykemioiden esiintyminen hoitomuutoksista huolimatta ja hypoglykemian varoitusoireiden puuttuminen.”

Mutta eihän se näin ole. Sensorin käytön perusteena pitäisi olla se, että henkilöllä on ykköstyypin diabetes. Sen monimutkaisempia sääntöjä ei pitäisi olla.

En suoraan sanottuna ymmärrä sitä logiikkaa, että diabeetikon pitäisi oletuksena tyytyä primitiivisiin välineisiin, vaikka markkinoilla on runsaasti elämää helpottavaa teknologiaa. Miksi parhaita hoitovälineitä saisi käyttää vain silloin, kun on pahoja hoito-ongelmia?

Teknisten apuvälineiden käyttö väliaikaisesti on yhtä järkevää kuin laihduttaminen kuuriluotoisesti. Terveydenhuollon ammattilaiset kyllä ymmärtävät, että onnistunut painonhallinta perustuu elämäntapojen ja ruokailutottumusten pitämiseen jatkuvasti kunnossa. Jostain syystä tämä ajatus ei ole päässyt osaksi diabeteksen hoitoa, vaan panostaa saisi vain silloin, kun ongelmia on jo ilmaantunut. Ja kun ongelma korjaantuu, halutaan ongelman korjannut apu viedä pois.

Niin kauan kun logiikka on tällainen, ei selkeitä parannuksia diabeetikoiden hoitotasossa ole luvassa.

Jaa tämä teksti
Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Share on Google+0Pin on Pinterest0Email this to someone

Kommentit tähän postaukseen

  1. Pasi Lindqvist

    Hyvä kirjoitus jälleen kerran Mika. Kaikkihan me alan ammattilaiset tiedämme syyt.
    Tämä on kuin Ruotsi – Suomi maaottelu, kurottavaa on joka lähtöön.
    Jotta päästään edes samalle lähtöviivalle.
    Tarvitaan seuraavaan Hallitusohjelmaan.
    Kerranhan tätä jo yritettiin, miksei tullut tuloksia.
    Tarvittanee yksi ministeripaikka tulevaan hallitukseen.

    1. Mika Haulo

      Toisaalta ajattelen itse niin, että hoidon onnistuminen on pitkälti diabeetikon itsensä käsissä. Hoitovälineiden ja insuliinien osalta emme tietenkään voi muuta kuin odottaa (ja esittää toiveita valmistajille), mutta pidän hoitomenetelmiä kuitenkin kaikista tärkeinpänä osa-alueena.

      Paikalliset hoitopaikat eivät suinkaan ole ainoa paikka, josta saa opastusta omahoitoon. Esimerkiksi internet on täynnä diabetesasiaa. Sitä löytyy sekä teksti- että videomuodossa vaikka kuinka ja paljon. Ei ole mitään syytä, miksi ainoa paikka saada tietoa olisi oman hoitopaikan henkilökunta.

  2. Anssi Lehto

    Bravo Mika! Erinomainen kantaaottava julistus käypähoitosuosituksen jälkeenjääneisyyttä kohtaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan Sinun jatkoteesejäsi. Odotan myös kommenttia T1D ammattilaiselta, Markku Saraheimolta?

    1. Mika Haulo

      Lääkäriporukalta tosiaan olisi kiva saada kommentteja moneenkin juttuun. Mutta aika harvoin olen kenenkään nähnyt ottavan osaan nettikeskusteluihin.

      Se onkin muuten ihan oma ongelmansa. Kun kaikki lääkärit pysyvät tiukasti vastaanottonsa seinien sisällä, on heihin vaikea saada mitään kontaktia, eikä ennalta pysty sanomaan, onko lääkäri hyvä vai ei. Saraheimo onkin yksi niistä harvoista, joiden ajatuksia on internetissä näkynyt.

  3. Tiia

    Oikein hyvä kirjoitus. Olen pohtinut näitä samoja asioita monesti.

    Itselleni sokereiden mittaamisessa suurin haaste on liuskoilla ja lanseteilla leikkiminen kesken kiireisen työpäivän tai muuten liikkeellä ollessa. Olen tuonut tämän useaan otteeseen hoitajalle ja lääkärille esille, mutta heidän mukaansa hoitotasapaino on silti niin hyvä, ettei nähdä syytä esim. FreeStyle Libren hankintaan. Pitkäaikaisarvot ovat 8-9 välillä, eli ei mitenkään liian hyviä viime aikoina, mutta ei selvästikään tarpeeksi huonoja.

    Itse ihmettelen lisäksi sitä, ettei kaikki hoitopaikat tee potilaan kanssa henkilökohtaista hoitosuunnitelmaa, joka auttaisi sitoutumaan ja motivoimaan kunnolliseen omahoitoon. Itse kysyin Espoon Diabeteskeskuksesta hoitosuunnitelman perään, ja hoitajan ihmeteltyä kysymystä hän totesi, että kaikki seuraavat Käypä hoito -suosituksia. Puolivuotisseurantaa lääkäri perusteli sillä, että käynnin lähestyessä, alkaa monesti tasapainokin potilasta kiinnostaa enemmän.

    Eihän motivointi omahoidon ylläpitoon voi jäädä siihen, että lääkärin tai hoitajan vastaanoton pelko(?) saa potilaan hetkellisesti parantamaan hoitoaan. Itsekin olen tähän sortunut, ja kun käynnin aikana pitkäaikaissokerin pikatesti näyttää hyviä lukemia, lääkäri tai hoitaja kehuu, niin oikeat ongelmat esim. motivaatiossa, hoitoväsymyksessä tms. jäävät piiloon.

    1. Mika Haulo

      Se on tosiaan aika outoa, että jonkin apuvälineen tarpeellisuutta harkitaan vain hoitotasapainon perusteella. Siis siitäkin huolimatta, että Käypä hoito -suosituksissa mainitaan kyllä, että hoidon pitäisi tukea elämänlaatua. Jos lääkärit tosiaan noudattavat noita suosituksia, pitäisi Libren ja muiden välineiden saamiseen riittää se, että ne helpottavat elämää.

      Mutta tässä taas herää kysymys, että kun sinä(kään) et tunnu kohtaavan siellä perinteisessä hoitopaikassa haluamaasi asennetta ja asiantuntijuutta, niin koetko varsinaisesti mitään tarvetta käydä siellä? Vai löytyisikö se motivaatio paremmin jotain muuta kautta?

      Jos lukeminen kiinnostaa, niin voisin suositella Gary Scheinerin kirjaa Think Like a Pancreas. Se on toistaiseksi paras diabetesopas, jonka olen lukenut.

      1. Tiia

        Sepä se, ettei hoitopaikka tarjoa haluttua tukea, asennetta eikä asiantuntijuutta, joten en koe tarvetta käydä sielä. Tästä joudun joka kerta vääntämään vuositarkastuksissa, ja kinasteluun kyllästyneenä perun puolivälitarkastusajan noin viikkoa ennen. Vuositarkastuksissa on ok käydä uusimassa reseptit.

        Kiitos kirjaideasta :)

  4. Reijo Ahola

    Minusta on väärin rinnastaa insuliinipumppu ja sensori ja sanoa että toinen on parempi kuin toinen. Pumppu on väline ratkaista inskan annostelun hankaluuksia, esim. aamunkoittoilmiö, ja sensorointi on tapa tarkkailla ja havahtua tarpeeseen säätää jotain, joko inskaa tai hiilareita. Kuitenkin sensoroinnissa pitäisi välttää jatkuvaa sen perässä elämistä eli pitäisi yrittää saada HH-suhteet ja basaait siihen malliin ettei tarvitse olla jatkuvasti korjailemassa johonkin suuntaan. On havaittavissa nyrpistelyä sitä kohtaan että tarjotaan parin viikon sensorointijaksoja jolla säätää parametrit kuntooon. Olkaa kiitollisia jos saatte edes sellaisia, itsellä ei ole ollut sitä mahdollisuutta enää moneen vuoteen.

    1. Mika Haulo

      Moi Reijo! Huomasin tämän vastauksesi vasta nyt, on näköjään jäänyt notifikaatiot tulematta puhelimeen :-/

      Tarkoititkohan muuten tämän kommentin muuten tuohon edelliseen postaukseen, jossa kirjoitin tutkimuksesta, jossa vertailtiin hoitotuloksia pumppua ja/tai sensoreita käytettäessä?

      Henkilökohtaisia mieltymyksiä toki on erilaisia, tuon jutun kirjoitin tosiaan julkaistun tutkimuksen ja sen havaintojen pohjalta.

      Mutta siitä olen kyllä kanssasi eri mieltä, että sensoria pitäisi käyttä vaan ”asetusten” kuntoonlaittoon. Mielestäni sensorin suurin hyöty saadaan nimenomaan siitä, että nähdään verensokerin tilanne lähes reaaliaikaisesti ja pystytään reagoimaan muutoksiin ajoissa.

      Verensokerin säätö on muutakin kuin basaaleja ja hiilihydraatteja, eikä ole kahta täysin samanlaista diabetespäivää. Siksi lyhytaikaisen sensoroinnin hyödyt jäävät helposti vajavaisiksi.

  5. Reijo Ahola

    Minusta ne on verranneet koko D1 joukon HbA1c tuloksia välillä 1990-luvun alku, 2000-luvun alku, 2010-luvun alku. Ja ei tulokset (koko joukon keskiarvo) tosiaan ole muuttunut juuri mihinkään tuolla aikajaksolla. Sensijaan vastaavana aikana D2-joukon tulokset on parantuneet huomattavasti. Minulla on ollut D1 noin 40 vuotta ja kyllä siellä on minusta melkoista kehitystä tapahtunut vaikka aloitettaisiin vasta tuosta 1990-luvun alusta. Paljon tietysti vaikuttaa se miten kukin on mahdollisuuksia hyödyntänyt missäkin vaiheessa. Itsellä ei ainakaan ollut 1990-luvulla vielä kovinkaan kummoista tuo vs mittaaminen puhumattakaan että sen avulla olisi jotain annostelun säätöjä vakavammin tehnyt. Hoito oli peräisin 70-luvun lopulta jossa pikemminkin inska-annokset oli vakiot ja viriteltiin aterian ajoilla ja niiden hiilareilla. Myöskään tietoisuus ja koulutus siihen miten perusinsuliinilla ja ateriaboluksilla asia pitäisi säätää on kehittynyt mutta voi olla että sen vaikutus ei näy vielä noissa 2010-luvun alun tuloksissa. Itsellä HbA1c tippui noin 1,5% kun aloin mittaamaan ennen aterioita ja säätämään ateriabolusta vs mittauksen perusteella. Innostus tuohon lähti siitä kun sain pumpun jossa oli vs mittariin yhdistetty annoslaskuri.

    1. Mika Haulo

      Olet kyllä oikeassa siinä, että hoidon suunta on mennyt enemmän siihen, että diabeetikot tekevät enemmän itsenäisiä päätöksiä. Sitä ilmeisesti tarkoitit? Omat ajatuskeni taisivat pyöriä enimmäkseen teknisissä jutuissa ja hoito-ohjeiden perusperiaatteissa. Toki selkeitä eroja on havaittavissa myös 70-luvulta vuosituhannen vaihteeseen tullessa, mutta me viimeisen 20 vuoden aikana sairastuneethan emme noista wanhoista ajoista niinkään tiedä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*