Diabetesliitto on ollut huolissaan tai ehkä jopa ihmeissään tyypin 1 diabeetikoiden laiskasta hoitotasapainon kehittymisestä. Näin kerrotaan Diabetesliiton asiantuntijaryhmän raportissa (2014):

”Tyypin 1 diabetesta sairastavien hoitotulokset ovat monelta osin riittämättömiä. Keskimääräinen verensokerin hoitotasapaino on jäänyt 1990-luvun tasolle, vaikka hoitomenetelmät, insuliinivalmisteet ja hoitotarvikkeet ovat sen jälkeen merkittävästi kehittyneet.”

Mutta ovatko hoitovälineet ja -menetelmät sittenkään kehittyneet ihan niin paljoa, mitä kuvitellaan?

Ei suuria mullistuksia tärkeimmissä ja kaikkien käytettävissä olevissa hoitovälineissä

Tottakai hoitovälineissä on jotain evoluutiota tapahtunut. Kun minut diagnosoitiin vuonna 1999, ruksutti verensokerimittari 30 sekuntia. Nykyiset mittarit hoitavat homman 5 sekunnissa. Joissain mittareissa on Bluetooth-yhteys, jolla mittaustulokset saa siirrettyä automaattisesti kännykkään tai pilvipalveluun.

Älyluureissa tosiaan on tarjolla jos jonkinlaista verensokerivihkon korvaajaa. Useimmat kuitenkin tuntuvat olevan vain samaa vanhaa tavaraa digimuotoon käännettynä, mutta eivät edusta sen kummemmin mitään uudenlaista ajattelua.

Nämä ovat parannuksia, mutta eivät mullistuksia.

Toki kaikki pienetkin parannukset diabeetikoiden päivittäisiin hoitovälineisiin ovat tietysti tervetulleita. Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia, joiden ansiosta yksinään olisi syytä odottaa selkeitä muutoksia diabeetikoiden hoitomenestyksessä.

Glukoosisensorointi sen sijaan edustaa jo selkeämpää uudistusta diabeetikon elämässä. Monet ovat huomanneet, että ero on kuin yöllä ja päivällä, kun näkee verensokerin liikkeet jatkuvasti verrattuna yksittäisiin ja satunnaisiin pistokokeisiin.

Myös tiettävästi ensimmäinen pitkäaikainen tutkimus sensoroinnin käytöstä osoittaa selkeitä hyötyjä. Tuo tutkimus vihjailee myös siitä, että insuliinipumpun käyttö ei yksinään tekisi kovin autuaaksi.

Suomessa sensoroinnin käyttö omahoidon apuvälineenä on kuitenkin vasta pikkuhiljaa yleistymässä. Siksi sen positiiviset vaikutukset eivät vielä näy tilastoissa.

Insuliinien kehitys sama juttu: hyviä parannuksia, mutta ei mullistuksia

Insuliinien kehityksen tuloksena meillä on entistä tasaisempi vaikutus perusinsuliineissa ja nopeampi ja lyhyempi vaikutusaika pikainsuliineissa. Ensimmäinen käyttämäni ateriainsuliini oli Actrapid, jonka kanssa piti odottaa puoli tuntia ennen pienintäkään vaikutusta. Nykyiset pikainsuliinit alkavat toimia jo 10 minuutissa, joskin täysi teho alkaa niilläkin vasta tunnin kuluttua pistämisestä.

Insuliinien parantuneet ominaisuudet ovat oikein hyödyllisiä. Mutta nekin ovat tosiaan vain parannuksia, eivät todellisia mullistuksia. Mullistus olisi esimerksi sellainen valmiste, joka osaisi vapauttaa juuri oikean määrän insuliinia verensokeritason mukaan. Tai sellainen insuliini, jonka ensimmäinen ja nopein vaikutus kohdistuisi maksaan, kuten terveen haiman erittämä insuliini tekee.

Entä hoitomenetelmät? Onko niissäkään tapahtunut mitään selkeitä muutoksia?

Hoitomenetelmät ovat kehittyneet häpeällisen vähän

Kun katson, mitä Käypä hoito -suositukset diabeteksen osalta sanovat, huomaan hyvin vähän eroa siihen, miten asiat olivat 15 vuotta sitten. Suositusten sisältö on hyvin pintapuolinen raapaisu, eikä loppujen lopuksi kerro paljoakaan tyypin 1 diabeteksen omahoidosta.

Psykososiaalisen tuen osalta en muista, miten asiat vuosituhannen vaihteessa olivat. Glukoosisensorit olivat siihen aikaan vasta kehittymässä, joten niistäkään ei aikoinaan ollut puhetta. Joka tapauksessa on hyvä, että nämä molemmat ovat nykyään edes jollain tapaa osa diabetesksen hoitoa – vaikka paremminkin voisi olla.

Minulla on joitakin ideoita siihen, miten hoitokäytäntöjä voisi kehittää. Mutta niistä kerron joskus myöhemmin. Tämän postauksen osalta oleellista on, että hoitomenetelmissäkään ei mielestäni ole tapahtunut mitään todella suuria muutoksia viimeisten 10 – 15 vuoden aikana.

Muutama asia Käypä hoito -suosituksissa minua kyllä häiritsee. Rivien välistä voi lukea, että

  • Diabeetikoita ei niinkään rohkaista tavoittelemaan erityisen hyviä tuloksia, vaan ”annetaan lupa” lepsuilla (=määritellään mikä on hyvä tasapaino, mutta sanotaan että huonompaakin saa pyrkiä).
  • Verensokerin mittaamiselle rakennetaan selkeät puitteet ja määrä, milloin ja miten paljon on suotavaa mitata.
  • Uutta teknologiaa, kuten glukoosisensoreita, saa käyttää vain silloin, kun on pahoja ongelmia omahoidossa.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä suositukset kertovat jatkuvan sensoroinnin perusteeksi:

”Pitkäaikaisen käytön aiheita ovat vakavien hypoglykemioiden esiintyminen hoitomuutoksista huolimatta ja hypoglykemian varoitusoireiden puuttuminen.”

Mutta eihän se näin ole. Sensorin käytön perusteena pitäisi olla se, että henkilöllä on ykköstyypin diabetes. Sen monimutkaisempia sääntöjä ei pitäisi olla.

En suoraan sanottuna ymmärrä sitä logiikkaa, että diabeetikon pitäisi oletuksena tyytyä primitiivisiin välineisiin, vaikka markkinoilla on runsaasti elämää helpottavaa teknologiaa. Miksi parhaita hoitovälineitä saisi käyttää vain silloin, kun on pahoja hoito-ongelmia?

Teknisten apuvälineiden käyttö väliaikaisesti on yhtä järkevää kuin laihduttaminen kuuriluotoisesti. Terveydenhuollon ammattilaiset kyllä ymmärtävät, että onnistunut painonhallinta perustuu elämäntapojen ja ruokailutottumusten pitämiseen jatkuvasti kunnossa. Jostain syystä tämä ajatus ei ole päässyt osaksi diabeteksen hoitoa, vaan panostaa saisi vain silloin, kun ongelmia on jo ilmaantunut. Ja kun ongelma korjaantuu, halutaan ongelman korjannut apu viedä pois.

Niin kauan kun logiikka on tällainen, ei selkeitä parannuksia diabeetikoiden hoitotasossa ole luvassa.