Mika Haulo
Saturday 29.10.2016

Pieni kiusa, iso ärsytys

Joskus diabeteksen tuoma kiusa elämään on niin pieni, että se ärsyttää sitäkin enemmän. Vähän kuin paperihaava sormessa; sitä tuskin huomaa päällepäin, mutta silti se kirvelee niin perkeleesti.

Juuri nyt pohdin, kävisinkö pienessä lähimarketissa vai isommassa kauppakeskuksessa, joka on kilometrin päässä kotoa. Päätöstä vaikeuttaa se, että minulla on vielä aktiivista insuliinia vaikuttamassa välipalan ja pienen verensokerin korjauksen jäljiltä. Näyttää siltä, että verensokerin nousu on tasoittunut ja se on ehkä kääntymässä laskusuuntaan.

Pienempi kauppa on lähellä, ja kauppareissu onnistuisi nopeasti. Lyhen kävelyn verensokeria laskeva vaikutus on pieni.  Mutta tästä lähikaupasta en saa kaikkea tarvitsemaani. Joutuisin siis joka tapauksessa käymään isossa kaupassa myöhemmin.

Jos taas lähden suoraan isoon kauppaan kävellen, on vaarana se, että verensokerini alkaa laskea liikaa aktiivisen insuliinin takia. Ylimääräistä tankkausta en nyt viitsisi tehdä, ja toisaalta en haluaisi ihan vielä kunnon ruokaakaan syödä.

Kolmas vaihtoehto olisi jäädä sisälle odottelemaan insuliinin vaikutuksen loppumista, mutta juuri nyt kaipaisin pientä jaloittelutaukoa.

Eli mitäs tässä nyt sitten tekisi?

Jos verensokerini olisi selkeässä syöksyssä alaspäin, ei asiassa olisi mitään epäselvää tai päätöksenteon vaikeutta. Mutta juuri tällainen periaatteessa pieni ja mitätön ongelma – mennäkö pieneen lähikauppaan vai kauempana olevaan isoon kauppaan – ja tilanteeseen liittyvä epävarmuus on se, joka eniten ärsyttää.

Hulluinta tässä tuskaltelussa on tietysti se, että samassa ajassa mitä olen käyttänyt tämän tekstin kirjoittamiseen, olisin aivan hyvin ehtinyt tehdä tuon ensimmäisen reissun lähikauppaan.

Olo on kuin 1st world problems -meemissä, kun vakavaa kroonista tautia sairastavana pitää tuskailla, mihin ruokakauppaan menisi. Mutta tällaista tämä ykköstyypin diabeetikon elämä vaan on.

diabeetikon_ongelmia