Yksittäistä verensokerimittausta ei pitäisi ajatella arvosanana, joka sellaisenaan määrittelee diabeetikon taidot. Ei pidä myöskään ajatella, että tietty määrä hyviä mittaustuloksia päivässä takaa hyvän hoitotasapainon, tai että huonoista tuloksista seuraa sakkokierroksia kuten ampumahiihdossa.

Parempi tapa on ajatella verensokerilukemaa suuntaviittana. Se kertoo, minne seuraavaksi pitäisi tähdätä. Jos verensokeri on liian matalalla, on oikea liike korjata sitä ylöspäin. Ja päinvastoin.

Miksi sitten yksittäistä mittausta ei voisi ajatella arvosanana? Eikö esimerkiksi jokaisesta hyposta olisi ihan aiheellista antaa virhepisteitä?

Kyse on siitä, että yksi ainoa mittaus silloin tällöin ei kerro kokonaiskuvasta juuri mitään.

Tutkimusten mukaan hypoglykemian vaara kumpuaa siitä, jos verensokeri pysyy matalalla pitkään. Verensokeritaso voi siis käydä hyvinkin matalalla, eikä siitä ole juurikaan haittaa, kunhan se palautuu ripeästi takaisin normaaliarvoihin. Sen sijaan pitkään jatkuva hypo vie todennäköisemmin tajunnan, vaikka se ei äärimmäisen matala olisikaan.

Toisin sanoen oleellista ei ole mitattujen hypojen lukumäärä vaan kokonaisaika, jonka verensokeri on ollut pohjalukemissa. Sen selvittämiseen tarvitaan useita lähekkäisiä mittauksia. Tarkimman kuvan saa tietysti verensokerisensorilla.

Edellä mainittu pätee myös korkeaan verensokeriin. Suurinkaan lukema ei ole haitallinen, jos se kestää vain pienen hetken*. Hyperglykemia alkaa siis nakertaa elimistöä silloin, kun se jatkuu tuntien ajan.

Näistä syistä perinteinen verensokerivihko, jossa merkataan mittaustuloksia ennen ja jälkeen aterioiden, on jo lähtökohtaisesti surkea tapa pitää kirjaa verensokerista.

Entä se suuntaviittamalli? Miten se tarkkaan ottaen toimii?

Kyseessä on oikeastaan sama asia kuin pari vuotta sitten esittelemäni ajatus verensokerin hallinnan kolmesta peruspilarista:

  1. mittaa
  2. analysoi ja ennakoi
  3. korjaa tarvittaessa

Mittaus paljastaa nykyisen tilanteen, analysointi ja ennakointi määrittävät, onko verensokeri kenties jo parempaan, vai pitääkö tehdä korjaus oikeaan suuntaan. Siis jos korjattavaa yleensäkään on. Verensokerin ollessa hyvällä mallilla kannattaa toki vain jäädä seuraamaan, miten tilanne kehittyy.

Toistamalla näitä kolmea kohtaa riittävän usein päivän aikana alkaa diabeetikon oma suuntavaisto kehittyä. Silloin oppii ennakoimaan verensokerin liikkeitä entistä paremmin.

 

*Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että verensokerin olisi hyvä heilua korkean ja matalan ääripään välillä. Myös se on havaittu epäsuotuisaksi ennusmerkiksi terveyden kannalta.

Kuva: Nick Page, käytetty Creative Commons -lisenssillä.