Suomessa jokainen saa rääkätä ruumistaan päihteillä, huonoilla elämäntavoilla ja typerillä tempuilla niin paljon kuin sielu sietää. Toisaalta ketään rappiolle ajautunutta ei hylätä, vaan yhteiskunta huolehtii siitä, että ihmisillä on ainakin jonkinlainen sosiaaliturva.

Mutta mitä pitäisi tehdä silloin, kun diabeetikko ei osaa, jaksa tai välitä hoitaa itseään kunnolla? Huonosta hoitomenestyksestä ei viranomainen rankaise, mutta lepsuilulla on luonnollisesti terveyden kannalta vakavat seuraukset.

Mielessäni onkin pyörinyt moraalinen kysymys:

Kuinka hyvään hoitotasapainoon diabeetikkoa voi painostaa?

Jokainen täysi-ikäinen diabeetikko saa tietysti päättää itse millaista tasapainoa tavoittelee. Mutta jos huono hoitotasapaino johtuu huonosta opastuksesta tai mahdollisuuksien vähättelystä, on kierojen ajatusten oikominen järkevää.

Mielestäni useimmat tyypin 1 diabeetikot pystyvät parempaan kuin luulevat.

Uusien asioiden omaksuminen ottaa aikansa myös diabeteksen hoidossa. Jos huonot hoitorutiinit ovat juurtuneet osaksi diabeetikon arkea vuosien ajan, tarvitaan yllättävän paljon moukarointia, että mieli muuttuu.

Tiukan hoitotasapainon tavoittelu ei tarkoita hypojen metsästystä tai alistumista sairauden ehdoilla elämiseksi. Sen sijaan tavoite on etsiä sellaisia hoitorutiineja, jotka olisivat sekä tehokkaita että helppoja noudattaa. Muutamalla fiksulla muutoksella arki voi jopa helpottua samalla kun hoitotasapaino paranee.

 

Alkuperäinen kuva: Joe deSousa, käytetty ja muokattu Creative Commons -lisenssillä.