Suosikkibisneskirjailijani Jari Parantainen kirjoittaa blogissaan ja tuoreessa kirjassaan osuvasti ennakkoluuloista:

Ennakkoluulot ohjaavat miltei kaikkia toimiamme. Jos esimerkiksi marssit pimeään huoneeseen, kätesi hakeutuu valokatkaisijalle automaattisesti. 

Räpyläsi vaistomainen liike perustuu alitajuiseen ennakkoluuloosi, että valot syttyvät katkaisimesta. Kuvitelma on syntynyt pitkäaikaisen kokemuksen ja tuhansien toistojen ansiosta.

Näin me diabeetikotkin päivittäin toimimme. Se, kuinka paljon insuliinia päätämme pistää perustuu hyvin pitkälti siihen, että oletamme verensokerin käyttäytyvän jonkun tietyn mallin mukaisesti.

Kuvitellaan vaikka, että verensokerini on ennen välipalaa 4,7 mmol/l. Aion popsia banaanin, jossa arvelen olevan 20 grammaa hiilihydraatteja, joten piikitän sille kaksi yksikköä ateriainsuliinia. Verensokerini nousee hetkellisesti, mutta palaa parin tunnin sisällä suurin piirtein alkuperäisiin lukemiin.

Juuri näin toimii perinteinen verensokerin hallinnan opastus: hiilihydraattien ja insuliinimäärien laskemiseen ja oletukseen, että niiden vaikutus verensokeriin on nollasummapeliä.

Mutta kuten Parantainen jatkaa, on ennakkoluuloilla myös pimeä puoli. Aina asiat eivät mene niin kuin oletamme:

”Tilanne muuttuu, jos katkaisija ei toiminutkaan odottamallasi tavalla. Seisot yhä pimeässä. Yhtäkkiä tulet tietoiseksi ennakkoluulostasi, koska se petti sinut.”

Aivan samalla tavalla menee sokerivammaiselta sormi suuhun, jos odotetun vitosen sijaan mittariin piirtyykin luku viisitoista. Kuinka tässä näin kävi? Olen varma, että laskin hiilarit oikein!

Mutta mitä jos tuo mainitsemani banaani sattuikin olemaan hieman keskimääräistä kookkaampi tai makeampi? Tai ateriaa edeltävä (sellaisenaan hyvä) mittaustulos olikin sopivasta kohtaa nousukiidossa olevaa verensokeria otettu näyte? Voisiko olla, että pistos meni jotenkin pieleen, eikä insuliini imeytynyt kunnolla?

Ennakkoluulot ohjaavat toimintaamme, mutta joskus ennakkoluuloistakin kannattaa olla ennakkoluuloinen.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on virhe luottaa sokeasti siihen, että verensokerikäyrä piirtyisi aina  yhtä kauniisti kuin kaikenlaisissa opasvihkosissa. Tosielämässä on monta sellaista asiaa, jotka ovat pistämässä kaupuloita omahoidon rattaisiin, ja verensokeri voi aaltoilla useammasta syystä kuin moni diabeetikko edes ymmärtää.

Pieleen arvioitu insuliimäärä ei siis välttämättä johdu siitä, että olisimme olleet huolimattomia ja laskeneet hiilihdraatit väärin. Syy voi yhtä hyvin olla siinä, että elämme oikeassa maailmassa emmekä laboratoriossa, jossa kaikki muut verensokeriin vaikuttavat asiat voi sulkea pois.

Lainaan vielä Parantaista:

”Useimmat ennakkoluulot toimivat hyvin tarkasti. Ne sitä paitsi kehittyvät aina vain paremmiksi iän myötä. Ilmiö on todistettu monin tavoin.   

Vaikka nuorella kuljettajalla ovat refleksit ja aistit teräkunnossa, kokeneet autoilijat aiheuttavat vähemmän kolareita. Se johtuu heidän harjaantuneista ennakkoluuloistaan.”

Tällaista ennakkoluuloisuutta kutsutaan myös perstuntumaksi. Sen pohjalta tehtyjä päätöksiä on vaikea perustella ainakaan lyhyesti. Mutta silti ne tuntuvat oikeilta, koska ne perustuvat kokemukseen.

Joskus mittaan verensokerini (ensimmäisen kerran) jo esimerkiksi kymmenen minuuttia ruokailun jälkeen. Joku perinteisemmän strategian kannattaja saattaisi pitää tätä jokseenkin outona. Eikös se mittaus kuuluisi tehdä vasta kahden tunnin jälkeen? Eihän noin aikaisesta mittauksesta ole mitään hyötyä, koska insuliinin vaikutus on vielä kesken ja ruokakin imeytyy vielä pitkään tuon jälkeen.

Mutta minulla on syyni:

  • Jos verensokeri on tuossa vaiheessa esimerkiki 6,7 mmol/l, en varmaankaan tee yhtään mitään. Insuliini ja hiilihydraatit ovat ainakin hetkellisesti kutakuinkin tasapainossa. 
  • Mutta jos se on hieman korkeampi – esimerkiksi 8,7 mmol/l, piikitän heti hieman lisää tai lähden pienelle kävelylle. Kun lukema on noin pian syömisen jälkeen noin korkea, se on melko varmasti nousemassa liian korkealle. 
  • Vastaavasti jos lukema on vain 4,9 mmol/l, taitaa insuliini vaikuttaa jo nopeammin kuin hiilihydraatit imeytyvät (tai olen arvannut niiden määrän päin mäntyä). Tällaisessa tapauksessa korjaan tilanteen pienellä lisähiilariannoksella jo ennen kuin verensokeri laskee liian alas.

Mitään tieteellistarkkaa selitystä minulla ei tällaisille päätöksille ole, vaan kaikki perustuu perstuntumaan – siis kokemusten perusteella muodostettuihin ennakkoluuloihin.

Entä mikä on se paras tapa treenata ennakkoluuloja? No tiheä verensokerin mittaaminen tietenkin!

Koska vilkuilen mittarin lukemia tyypillisesti 20 – 30 kertaa päivässä, saa nahkaprosessorini rutkasti tietoa verensokerini liikkeistä. Suorastaan nautin siitä, että hankin alitajunnalleni tällaisen informaatioähkyn.

Kun tiukan paikan tullen en ole aivan varma, pitäisikö pistää lisää insuliinia vai hapuilla lisää pureksittavaa, ottaa perstuntuma vallan. Se osaa yllättävä usein valita oikein.