Mika Haulo
Wednesday 04.09.2013

Kolme syytä mitata usein, osa 1

Ensimmäinen syy: verensokeria on helpompi hallita, kun mittaa usein.

Diabeetikko ei ole nykypäivän Nostradamus. Harva meistä osaa tulevaisuutta ennustaa, vaikka pitäisi nähdä vain muutaman tunnin päähän.

Jokainen D-tuomion saanut on varmasti joutunut joskus kiroamaan, kun mittari on näyttänyt kymmenen pykälää odotettua korkeampaa lukemaa. Siis vaikka lähtölukema oli tuskin viittä suurempi ja hiilaritkin tuli laskettua tarkasti.

Ihmekös tuo. Onhan meteorologeillakin paljon hienommat pelit ja vehkeet kuin meillä sokerivammaisilla, ja silti sääennustukset menevät toisinaan pieleen. Hienoimmatkaan laskelmat eivät aina osaa mallintaa, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Kaikki ymmärtävät, että säätä on helpompi povata lähitunneiksi kuin viikon päähän. Sama logiikka pätee myös verensokeriin. Mitä pidemmälle yrittää nähdä, sitä enemmän on tulevaan vaikuttavia asioita punnittavana, ja sitä vaikeammaksi päättely käy.

Hoitorutiineja harjoittaessa riittää usein se, että osaa ennustaa syömisten ja insuliinin vaikutukset seuraavaan verensokerin mittaukseen asti. Parillakymmenellä mittauksella tuo väli on alle tunti; vaivaisella viidellä mittauksella yli kolme. Siinä ajassa ehtii tapahtua jo vaikka mitä.

On siis selvää, että elämä helpottuu, kun voi tarkastella verensokerin liikkeitä riittävän lyhyissä jaksoissa. Sairauden hoitamisen taakka on kevyempi, ja voimia jää myös normaalin elämän elämiseen.

Samalla verensokerin suunnan odottamattomat muutokset paljastuvat nopeasti. Kurssia voi kääntää pienin ja hallituin askelin, kun vaikutukset näkee kohtuullisen pienellä viiveellä. Jos paatti on lipumassa karille, ehtii ruoriin vielä tarttua ennen kuin on liian myöhäistä.

Aina ei vahinkoa pysty täysin välttämään, ja verensokeri voi lipsahtaa hetkeksi kaksinumeroisiin lukemiin. Mutta siinä on terveyden kannalta suuri ero, pysyykö lukema korkealla vartin vai useita tunteja.

Jälkien siivoaminen on aina työläämpää kuin sotkun välttäminen. Pikainsuliinin voimakkain vaikutus alkaa vasta tunnin kuluttua pistämisestä, ja ilman agressiivista korjausta verensokerin palautuminen normaalilukemiin kestää piinaavan pitkään. Ronskissa korjaussarjassa puolestaan piilee vakavan hypon riski, jos moinen manööveri ei ole mestarin lailla hallussa.

Taitava kokki ei mausta soppaansa maistelematta ja parturikin leikkaa tukasta sitä pienemmän pätkän kerrallaan, mitä lähempänä tavoitepituutta on. Miksi siis diabeteksen hoidossa pitäisi tyytyä yhtään vähäisempään huolellisuuteen?