Diabeteslääkäri Atte Vadén pohdiskeli toukokuun lopulla, voisiko vähemmällä työllä saavuttaa parempia hoitotuloksia. Hänen mielestään ahneella saattaa olla paskainen loppu tasaisia verensokeriarvoja metsästäessä.

Aten mukaan avain hyvään hoitotasapainoon piilee siinä, että diabeetikko osaa annostella sekä perus- että ateriainsuliinimäärät oikein ja malttaa olla korjaamatta korkeita arvoja liian agressiivisesti. Taidokas diabeetikko myös säätää annokset kohdilleen elämäntilanteiden muuttuessa. Jos ja kun sokerit joskus lähtevät käsistä, ei syytä huoleen – kun insuliiniannokset ovat kohdillaan, tasoittuu verensokeri ennen pitkää takaisin normaaliksi.

Pitkästä työkokemuksestaan huolimatta Atte ei ole tainnut vieläkään tajuta, mikä diabeteksen hoidosta tekee niin vaikeaa: teoria ja käytäntö kohtaavat erittäin harvoin.

Hän kyllä osasi kirjoituksessaan luetella yhden jos toisenkin arkisen asian, joka horjuttaaa herkästi sokeritasapainoa. Mutta ei ilmeisesti hoksannut, että juuri niiden takia yksinkertainen hiilihydraattien laskentaan perustuva sokeriaritmetiikka ei toimi. Se kun ei huomioi läheskään kaikkia verensokeriin vaikuttavia asioita.

Emme me diabeetikot laboratorio-olosuhteissa elä. Elämäämme satelee yllätyksiä päivittäin monesta suunnasta, eikä kenenkään insuliinintarve ole koskaan täysin ennustettavissa. Siksi on järkevämpää perustaa hoitorutiinit verensokerin jatkuvaan ja tiheään seurantaan, jolloin muutoksiin on helpompi reagoida oikein ja riittävän nopeasti.

Lukuisat verensokerin mittaukset ja korjaukset (sekä ylös että alas) kuulostavat työläältä sellaisen korvaan, joka on tottunut viiden mittauksen päivärytmiin. Mutta verensokerin mittaus vie aikaa noin puoli minuuttia. Siitä ei kovin suurta työmäärää kerry, vaikka mittaisi kolmekymmentä kertaa päivässä.

Aten pelkäämä ahdistus ei synny verensokerin tarkasta seuraamisesta vaan siitä, että se on toistuvasti jotain muuta kuin pitäisi. Ongelma kannattaa ratkaista etsimällä uusia hoitorutiineja toimimattomien tilalle. Ei siten, että leikkii näiden ”lipsahdusten” olevan jollakin tavalla normaaleja.

Virheet voi tunnustaa virheiksi ihan surutta. Ongelmien myöntäminen on ensimmäinen askel niiden ratkaisussa.

On toki helppoa käskea etsimään oikeat pistosmäärät, kun ei ole sitä koskaan joutunut itse tekemään. Samoin on helppoa kehottaa odottamaan sokereiden laskemista ajan kanssa, kun ei itse joudu kärsimään hyperglykemian aiheuttamasta huonosta olosta. On myös helppoa käskeä olemaan stressaamatta korkeista sokeriarvoista, kun ei itse tarvi pelätä, mitä niistä voi seurata.

Vaikka siellä täällä Aten pohdinnan lomassa on ihan hyviä huomioita, jäävät kauniit ajatukset tyypillisten latteuksien varjoon. Teksti kuulostaa helposti, että kaikki verensokerin hallinnan vaikeudet olisivat vain diabeetikon omaa syytä. Siksi se särähtää epäilemättä ainakin sellaisten sokerivammaisten korviin, joiden omahoidossa yleistetyt hoito-ohjeet eivät kovasta työstä huolimatta toimi kunnolla.

Ei Atte ketään tietenkään tietoisesti mollaa. Hän on vain kujalla, kuten moni muukin diabeteslääkäri. Mutta se on toki täysin ymmärrettävää. Eihän hänellä ole päivääkään käytännön kokemusta diabeteksen hoitamisesta.