Tämän vuoden pyöräilykauteni alkoi reilusti viimevuotista aikaisemmin. Nuorten Diabetesyhdistykselle kirjoittamassani tekstissä arvelin pääseväni pyörän selkään joskus huhtikuun aikana, mutta jutun julkaisupäivään mennessä olinkin ehtinyt ajaa jo noin 250 kilometriä.

Uuden kauden aloittelu vaatii pientä totuttelua ajotuntuman lisäksi myös verensokerin hallinnassa lenkkien aikana. Alku olikin pientä haparointia, mutta jo muutaman lenkin jälkeen verensokeri alkoi pysyä tasaisesti sopivalla tasolla.

Tässä kertomus aprillipäivän ajelusta.

Sokerivammaisen päiväkirja, 1.4.2013

Huhtikuun ensimmäisenä paistoi aurinko ja oli lämmintä. Kevät oli jo niin pitkällä, että pimeyskin hiipi nurkille vasta iltakahdeksan aikoihin. Mainio päivä pienelle pyörälenkille siis. 
Päätin ajella Säijän kahdeksikon: ensin Pirkkalasta lentokentän ohi Säijärventielle ja sitä pitkin Vanhalle Rantatielle. Sen jälkeen muutama kilometri kohti Lempäälää ja koukkaus Pirkkalantielle. Pirkkalantietä pitkin takaisin Säijärventielle ja edelleen Vanhan Rantatien risteykseen. Tällä kertaa käännös oikeaan Anian Rantatielle ja suunta takaisin kohti Pirkkalaa. Siirtymämatkat kotoa Pirkkalaan ja takaisin mukaanlukien matkaa tulisi noin 78 kilometriä.
Juuri kun olin lähtöaikeissa, näytti verensokerimittari voimakkaasti kohoamassa olevia lukemia. Ensimmäinen parin insuliiniyksikön korjaus ei juurikaan auttanut, vaan verensokeri jatkoi kohoamistaan. Korjasin reilummin, ja arvot kääntyivät laskuun hipoen kymmentä millimoolilitraa. Jäin hetkeksi odottamaan verensokerin tasaantumista.
Liikkeelle pääsin puoli kolmelta. Silloin verensokeri oli 5,9 mmol/l ja todennöisesti vielä hieman laskusuunnassa, vaikka olinkin tasoittanut korjausinsuliiniannoksen vaikutusta urheilujuomalla. Matkaeväiksi pakkasin pienen banaanin ja kolme pientä energiapatukkaa. Kukin sisälsi noin 15 grammaa hiilihydraatteja.
Vajaan puolen tunnin ajon jälkeen söin ensimmäisen energiapatukan, koska arvelin verensokerin laskevan vielä liian nopeasti. 
Banaanin pistin poskeeni kolme varttia myöhemmin Säijärventien risteyksessä. Kello ja verensokerimittari näyttivät molemmat neljää.
Säijän tiet olivat pääosin hyvässä kunnossa, ja vain Säijärventiellä oli monin paikoin jäätä, lumisohjoa ja sulamisvesiä. Ajaa sai kaikessa rauhassa; pääsiäinen oli varmaankin rauhoittanut liikennettä, ja vain muutaman auton ääni rikkoi hiljaisuuden silloin tällöin. Muutoin korvat täytti ainoastaan tuulen ja ajoviiman humina.
Olo tuntui hyvältä ja rauhallista peruskuntolenkkiä oli mukava ajaa. Verensokerin laskukin tuntui tasoittuneen juuri sopivalla tahdilla. Seuraavan tankkaustauon pidin tullessani toisen kerran Säijärventien risteykseen*. Kello oli viisi ja verensokeri vähän vähemmän, 4,4 mmol/l. Puolet matkasta oli jo takana.
Jalat kastuivat taas Säijärventien vesilätäköistä yli ajaessa. Mutta minkä kuravesi kastoi, sen Anian Rantatiellä käynyt tuuli kuivasi. Kahdeksikko alkoi piirtyä umpeen.
Viimeisen energiapatukan söin Partolassa, kun kello kääntyi neljännelle matkatunnille. Edessä oli enää siirtymämatka kotiin ja sepelin peitossa olevat kevyen liikeenteen väylät.
Kotona kuoriuduin ajovarusteista ja mittasin lenkin päätöslukemiksi 6,2 mmol/l. Pistin muutaman yksikön NovoRapidia ja sekoitin heraproteiini- ja dekstroosijauheista palautusjuoman. Mikäs sen parempaa sokerivammaiselle olisikaan kuin tuopillinen sokerilientä…
Aprillipäivän sokerilotto sujui siis lenkin osalta melko hyvin. Täysosuma jäi kuitenkin vielä saavuttamatta, koska loppuillasta sattui pieni kömmähdys. Energiavarastojen täyttö palautusjuoman ja runsaan ilta-aterian avulla ei vielä verensokeria päässyt pahasti horjuttamaan – puolilleöin asti mittaukset osuivat välille 3.9 – 8,3 mmol/l. Mutta kun väsymys pääsi valtaamaan olon, sorruin arvioimaan illan viimeisen välipalan hiilihydraattimäärän väärin. Väsyneenä unohdin myös tarkkailla verensokeria riittävän tiheästi. Koska näin alkukaudesta tuntuma pyörälenkkien vaikutuksesta verensokeriin on vasta muodostumassa, olisi sen tarkka kyttäys pitänyt ehdottomasti muistaa. 
Tämän herpaantumisen seurauksena verensokeri kipusi lähes kahteentoista. Erityisen harmillista tämä oli siksi, että oli jo kovin myöhä ja halusin päästä nukkumaan. Se jäi haaveeksi, sillä otin taas tapani mukaan ronskin korjaussarjan ja jäin odottelemaan verensokerin laskua**. Sehän tietysti tarkoitti sitä, että insuliinin alkaessa kunnolla vaikuttaa pitäisi taas loiventaa verensokerin laskua.
Yön pikkutunneilla Nukkumatti otti erävoiton sokerivammaisesta. Verensokeri oli päässyt laskemaan aavistuksen liian alas hypon rajamaille; alin mittaamani arvo oli 3,6 mmol/l, mutta lasku oli onneksi jo ehtinyt tasaantua. Tietysti korjasin tuota lukemaa vielä ylöspäin. Koitin parhaani mukaan arvioida (tai arvata) sopivan hiilihydraattimäärän, ettei verensokeri edelleen vaikuttavan pikainsuliinin vaikutuksesta pääsisi enää laskemaan mutta ei myöskään nousemaan liikaa. 
Aamuksi tähtäsin noin viiteen millimoolilitraan, mutta eihän sekään ihan häränsilmään osunut. Herätessäni seuraavana aamuna puoli yhdeksältä mittari näytti 7,5 mmol/l.

Ei mitään uutta auringon alla
Aprillipäivä oli mainio esimerkki siitä, kuinka hienosti verensokeri parhaimmillaan pysyy tasaisena – pitkästä urheilusuorituksesta huolimatta – ja kuinka  herkästi se lähtee omille poluilleen, kun hetkeksikin kääntää sille selkänsä.
Juuri tästä syystä heitin hyvästit tavanomaiselle muutaman päivättäisen mittauksen rutiinille jo aikoja sitten, ja aloin mitata aina silloin, kun syystä tai toisesta haluan tarkistaa verensokerin tason. Olen nimittäin huomannut, että ainoa tapa pitää verensokeri todella tarkasti hyvissä lukemissa on tosiaan tarkkailla sitä herkeämättä.</p>
</p>
Säijän kahdeksikko, 48 km.

</div>

* Tosifillaristihan tietenkin söisi eväänsä ja mittaisi verensokerinsa ajon aikana. No mutta niinhän minä oikeastaan teenkin aina silloin, kun tavarat eivät ole repussa.
** Tunti tuon korkean lukeman mittaamisen jälkeen verensokeri oli tullut alas 4,5 mmol/l:aan.